Talviuinti

Ihan vielä ei tule kuvaa, jossa olen pipo päässä uimassa, mutta suunnitelmissa on sellaisenkin kuvan ottaminen. Sitä odotellessa esittelen talviuintipaikkani, joka tosin on pimeällä tuhat kertaa vaikuttavampi, kun kaupungin valot heijastuvat veteen. Yökuvan ottaminenkin on suunnitelmissa. Kuukausi sitten kävin viimeisen kerran meressä, joten nyt on siirrytty kokonaan jokipulahduksiin meren sulamista odotellessa.

Tänä vuonna olen löytänyt kolme liikkumisjuttua, jotka tuntuvat niin omilta, että ne ovat varmasti tulleet jäädäkseen. Luulen etten enää voi enkä halua elää ilman astangajoogaa, juoksua ja tätä talviuintia. Talviuinnista puhuttaessa ei ehkä ole kyse liikunnasta sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta koska käyn aina joogan ja juoksun jälkeen joessa, niin ne muodostavat kokonaisuuden.

Jokipulahduksista on hyvin vaikea kirjoittaa mitään, koska se tunne on koettava itse. Blogini ”Kohti puolikasta” -sivulta tuosta oikealta voi lukea jotain fiiliksiä, mutta tässä vielä muutamia ajatuksia tiivistettynä.

• Ajatus hyiseen veteen menemisestä paleltaa paljon enemmän kuin se veteen meneminen.
• Jäiset portaat ja kaiteet ovat pahempi juttu kuin se veteen meneminen.
• Tuulisella säällä uimapuku päällä laituria pitkin käveleminen paleltaa paljon enemmän kuin se veteen meneminen.
• Ikinä ei laiturilla tai portaissa ole sellainen jahkaava olo, että menisinkö vaiko enkö, veteen vaan menee.
• Joesta tulemisen jälkeen ei juurikaan palele, ei edes kotona uinnin jälkeen.
• Tämä on halpa harrastus, pukukopin avain talvikaudeksi maksaa meilläpäin opiskelijoilta ja muilta aleryhmiltä kympin, normikansalaisilta kaksi.

Parasta on, että veteen jää ihan oikeasti kaikki – juoksun jälkeiset lihasjumit, harmaat ajatukset ja kaikenlainen väsymys. Ainoa ajatus kylmästä vedestä nousemisen jälkeen on ihanaa!

Lisätietoa talviuinnista ja talviuintipaikoista löytyy esimerkiksi Suomen Ladun sivuilta.

Aamu-uinnille

Meri on siitäkin syystä ihana, että se on joka päivä erilainen. Olen just kohta lähdössä katsomaan miltä se tänä aamuna kuulostaa ja näyttää. Aiemmin tällä viikolla jokivesi tuntui kylmemmältä kuin merivesi, vaikka mereen kahlatessa tuntuu että nilkat jäätyvät. Joen rannalla pääsee suoraan laiturilta pulahtamaan veteen ja se tuntuu yleensä helpommalta, yllätys yllätys.

Nämä kuvat on napsaistu kännykällä alkuviikosta, ylemmän kuvan koivussa oli lokakuun alun uintireissulla vielä keltaisia lehtiä. Onkohan rannalla tänä aamuna lunta?

Keskinkertaisuuden ylistys

Olen tuijottanut tuota säätä tässä tovin, teetä juodessani näin iltapäivällä harvinaiseen aikaan ja harvinaisesti yksin tyhjässä talossa. Tykkään ihan valtavasti tällaisesta harmaasta, tihkusateisesta syksyisestä päivästä. Pari keltaista puuta näkyy ikkunasta, mutta pääasiassa vihreää havumetsää – märkiä männynrunkoja, havunneulasia polulla ja koivunlehtiä nurmikolla. Tänään on hiljaista ja rauhallista, tavallisen lokakuista.

Tykkään lokakuun harmaudesta paljon enemmän kuin heinäkuun helteistä tai helmikuun pakkasista. En välitä äärimmäisyyksistä, en säässä enkä päässä. Fanaattisuus, tiukat periaatteet tai ehdottomuus eivät sovi minulle. Innostun helposti uusista asioista, mikä saattaisi johtaa äärimmäisyyksiin jos en olisi varuillani. Olen kuitenkin huomannut, että kohtuus kaikessa on kauniimpaa, yksinkertaisempaa ja ennen kaikkea minulle parempaa.

Kohtuus, keskinkertaisuus ja tavallisuus ovat väärinymmärrettyjä ja kaltoinkohdeltuja. Ne saattavat kuulostaa jopa tylsiltä sanoilta. On helpompi mennä kerralla äärimmäisyyksiin ainakin hetkellisesti, jos vaikka haluaa tehdä muutoksia elämässään. Minulle sellainen ei tee hyvää. Haluan olla avoin uudelle, mutta en halua hylätä kaikkea vanhaa uuden tieltä. Enkä halua muutoksia muutosten vuoksi.

Ei epäilystäkään, että valitsisin tauottoman arjen tauottoman juhlan sijaan. Toivotan keskinkertaisen arjen tervetulleeksi milloin tahansa, ole hyvä, käy peremmälle ja jää pysyvästi!

PS. Merikuvat tältä (↓) ja viime (↑) viikolta uintireissuilta. Ihana, ihana syksyinen merenranta!

Kylmä vesi

Photo a day: Black & White

En tiedä voinko tarpeeksi hehkuttaa sitä ihanaa tunnetta, kun juoksulenkin jälkeen pääsee kylmään mereen. Veteen jää kaikki – lihasjumit, väsymys ja pienet murheet. Sieltä ja täältä on viime aikoina kuulunut, että kylmä vesi palauttaa ihan oikeasti, urheilijat kuulemma käyttävät sitä. Minä en tajua urheilusta oikeastaan mitään, mutta oman kokemuksen perusteella kylmä vesi ja lasillinen maitoa ovat ainoat palauttajat mitä tarvitsen. Ikinä ei tunnu juoksulenkki seuraavana päivänä kropassa kun on päässyt veteen.

Eilen ilman lämpötila oli 15 astetta ja merivesi tuntui ehkä siksi hurjan kylmältä. Testattiin miltä tuntuu kun kahlaa mereen vielä toisen kerran – ei niin kylmältä enää. Silloin tällöin mereen kahlatessa uiminen tuntuu maailman huonoimmalta idealta, mutta sieltä pois tullessa voisi levittää pyyhkeen syksyiselle hiekalle ja jäädä siihen makaamaan. Yhtään ei palele siinä vaiheessa ainakaan näillä lämpötiloilla! Ei tosin palellut sinäkään aamuna kun lämmintä oli vain pari astetta, mutta ehkä pakkasella ei kannata kamalasti jäädä märkänä merta ihastelemaan.

Uudet lenkkaritkin on testattu, uusi merkki tuntui vähän pelottavalta ajatuksena kaupassa, mutta hyvältä jalassa ja juostessa! Entiset kengät ovat niin hirveät, että jos oikeasti meinaa keväällä puolikkaasta maratonista selvitä ehjin nahoin, niin oli pakko ostaa uudet nyt. Eilen tajusin, että ehkä juoksija tarvitsee jotkut juoksuhousut? Näille meidän alle kymmenen kilometrin lenkeille on nyt ihan se ja sama, mutta jos oikeasti meinaa keväällä puolikkaasta jne. jne., niin ehkä olisi syytä käyttää jotain muuta kuin paksuja puuvillakankaisia housuja? Välineurheilu ei oikein ole lajini, mutta täytynee perehtyä asioihin edes vähän.

Päivät fotot alkavat olla ajan tasalla näiden eilisiltaisten otosten myötä. Oli ihanan hämärää ja hiljaista ja lämmintä, vettä sateli hiljakseen.

Photo a day: Together