Siivosin sähköpostin, digiboksin, tasot ja nurkat. Heitin roskikseen (paperinkeräykseen) lukemattomat lehdet, joita säästin siltä varalta, jos joskus ne luen tai edes selaan. Laitoin roskakoriin sähköpostit, joita säästin siltä varalta, jos joskus niitä tarvitsen. Tyhjensin digiboksilta elokuvat ja sarjat joita säästin siltä varalta, jos joskus ne katson.
Olen jatkanut sellaisten blogien poistamista Google Readeristä, joiden lukemisesta en saa mitään. Nyt luen vain niitä blogeja joista oikeasti saan jotain – ystävien blogeja, tuttujen kivoja ristipistoblogeja ja sellaisia muita blogeja joita lukiessa hymyilyttää, aivot tuulettuvat tai positiivisuus ja energia lisääntyvät.
Olen vähentänyt uutisten lukemista entisestään ja tehnyt päätöksiä mitä lehtiä luen ja miltä nettisivuilta tai millä kännykkäsovelluksella luen uutiseni. Ehkä kerran päivässä, ehkä harvemmin. En halua täyttää päätäni niillä liikaa.
Jotta nurkat pysyvät tulevaisuudessakin tyhjinä, en haali turhia sähköposteja, lehtiä tai elokuvia. Peruutin monia uutiskirjetilauksia. Lopetin muutamien sarjojen tallentamisen digiboksille. Olen myös jo hyvin vakavassa harkitsemisvaiheessa ainoan paperisen sanomalehtitilauksen muuttamisessa sähköiseksi. Koska minun ei enää nyt tarvitse työn puolesta tuijottaa tätä ruutua koko päivää, niin jaksan varmaan tuijottaa sitä sen hetken kun luen lehteni. Tuumaan vielä.
Kaikkea ei voi lukea, kaikkea ei voi seurata, kaikkea ei voi katsoa, kaikkea ei voi hallita. On vapauttavaa päästää irti ja saada sekä huoneiden nurkat että pään sisäiset nurkat tyhjiksi ja vapaiksi.
PS. Lisäinspiraatiota enkuksi, Leo Babautan kirjoitus Beating the Anxiety of Online Reading.
PPS. Niinkuin arvelinkin, en enää yhtään muista mitä ne muka niin tärkeät säästettävät lehdet olivat. En muista mitä elokuvia tuhosin digiboksilta, enkä ole kaivannut yhtään sarjaa enkä poistettua sähköpostia. Nurkat ovat puhtaammat!
PPPS. Älkääkä vain luulko, että KAIKKI nurkat ovat nyt tyhjät. Aloitin helpoimmista eikä tämäkään kaikki ollut helppoa, mutta ihanaa, ihanaa, voi miten ihanaa! Kyllä ne muutkin tyhjääntyvät pikkuhiljaa.