Onnen pieni piiri pyörii

Tämä on pieni tarina parista kirjasta ja luennosta, jotka pyörivät samojen teemojen ympärillä. Huomaan että usein törmään samoihin sanoihin eri paikoissa kun alan niihin kiinnittää huomiota. Välillä näitä yhteyksiä ja sattumia (vai tokko sellaisia on olemassakaan…) hoksaa vasta jälkeenpäin.

Jumiutuin perjantaina kirjakauppaan kaikenkielisten pokkareiden äärelle. En ole vähään aikaan käynyt Helsingissä ja Akateemisessa sain kulumaan tunnin ja toisenkin. Kaikenkieliset kirjat ovat aina niitä, joita minusta on ihanin kaupassa hypistellä, suomenkieliset kun saa kirjastosta. Ai että teki mieli ostaa monta kirjaa. Kyllä uusissa kirjoissa on ihana tuoksu ja tuntu ja vaikuttaa siltä että kannet ovat nykyään entistä houkuttelevampia, upeita erilaisia kohokuvioita ja värejä, kauniita esineinäkin!

Ranskankielisten kirjojen hyllyssä näin Philippe Delermin pokkarin. Minulla on pari Delermin kirjaa mutta ei tuota Onnellisen miehen päiväkirjaa (vapaa suomennos). Se taitaa olla hänen uusin kirjansa, ei kai ole suomennettu. Samalla hyllyn edessä yritin muistella kuka olikaan yksi toinen ranskalainen kirjailija, joka minulla aina tulee Philippe Delermistä mieleen. Minulla on hänen ihana kirjansa Dieu voyage toujours incognito (vapaasti suomennettuna: Jumala matkustaa aina tuntemattomana) ja olisin katsonut onko kaupassa jotain toista. En muistanut nimeä.

Lauantaina pääsin joogafestareilla paitsi joogaamaan parille ihanalle tunnille, myös kuuntelemaan kahta erilaista, hyvää puhujaa. Molempien luennot halusin kuulla ihan tarkoituksella. Janne Kontalan aiheena oli Ilon esteet ja niiden ylittäminen. Koko Joogafestivalin teema oli tänä vuonna ”Ilo”. En ole koskaan kuullut/nähnyt Janne Kontalaa livenä, mutta fanitan suuresti. Kerran jo ilmoittauduin hänen jooga-workshopiinsa, mutta peruin viime tipassa samalle ajalle tulleen pitkän työreissun takia. Joogan sydän -kirja on minulla kestolainassa kirjastosta lähes aina ja se on kirja, jonka haluan omaksi jossain vaiheessa. Ihana on kuunnella ihmistä, joka tietää mistä puhuu ja ilmaisee asiansa selkeästi. Odotan sitä päivää kun joskus pääsen hänen joogatunnilleen.

Susanna Erätuli myös oli aivan loistava puhuja, innostuneesti ja aidosti sydämestään asti puhuva ihminen. Hän kertoi kirjastaan Etsijän kirja (suosittelen!) ja jossain vaiheessa puhui ilosta ja onnellisuudesta. Nyt ihan muistinvaraisesti kirjoitan, en tehnyt mitään muistiinpanoja eli tämä on oma suodatukseni. Susanna Erätuli sanoi, että hänelle ilo on helpompaa kuin onnellisuus. Onnellisuus tuntuu sisältävän vaatimuksen jatkuvuudesta, mutta ilo on pirskahtelevaa, joka tulee ja menee.

Tästä keskustelimme vielä illalla majapaikassanikin paikalla olevien ihmisten kanssa. Junassakin tämä pyöri mielessäni luultavasti siksi, että jos minun pitää kuvata itseäni kahdella adjektiivilla, niin sanon että eniten olen onnellinen ja optimistinen. Vaikka ilo ja onnellisuus eivät toisiaan pois sulje, usein päinvastoin, niin epäröimättä olen enemmän ja ennemmin onnellinen kuin iloinen. Minulle tasaisessa onnessa kelluminen on luontevampaa kuin ilossa pirskahtelu.

Vaikka mitä raastavaa tai vaikeaa elämässä tapahtuu, niin tunnen onnellisuuden itsessäni syvästi aina. Se on tuolla sisällä jossain hyvin vakaasti, eikä se heilu elämän tuulissa ja tuiskuissa. Minulle onnellisuus ei sisällä vaatimusta tai haastetta, vaan jatkuvana se luo varmuuden että huominen on hyvä. Pitkään olen miettinyt että nimitänkö vahingossa jotain muuta tilaa tai tunnetta onnellisuudeksi, mutta kyllä se onnellisuutta on. En tiedä onko se valinta, opittu asia vai syntymälahja, mutta se ei lähde pois. Onnellisuus ilmenee joka aamu ainakin niin, että kun katson peiliin niin hymy tulee vaikka olisin illalla itkenyt, surrut, raivonnut ja rääkynyt, koska elämä on ihanaa silti ja tähänkin päivään heräsin. Pysähdyn monta kertaa päivässä ja huomaan ajattelevani että olen onnellinen.

No tulin kotiin ja nappasin pöydältä kirjapinon päällimmäisen, kirjastosta lainaamani kirjan Matka yli onnen esteiden. Kun avasin kansilehden, tajusin että sen ranskankielinen alkuteos on L’homme qui voulait être heureux – kirjaimellisesti ”Mies joka halusi olla onnellinen”. Sitten raksutiraksuti, minullahan on tuo kirja hyllyssä ranskaksi, mutta en ole lukenut sitä vielä. Vasta kun otin sen ranskankielisen kirjan käteeni, tajusin että tämä Laurent Gounelle on juuri se kirjailija kenen ”toista” kirjaa etsin kirjakaupasta!

Onnellisia miehiä ja ilon ja onnen esteitä siis useampaan kertaan :) Luen nyt tuota Gounellen kirjaa ranskaksi ja hups, sehän sijoittuu Balille, en muistanut sitäkään. Hmm, olenkohan jo silloin kirjan ostaessani joku vuosi sitten haaveillut Balille matkustamisesta vai sattumaako vain?

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous

(Kuva kustantajan sivulta)

”Jotkut ihmiset eivät uskalla puhua kuolemasta tai edes ajatella sitä. Heidän jäljiltään jää usein hirvittävä siivo. Kuolemattomiksiko he itseään luulevat?”

Odotin tätä kirjaa siitä asti kun viime kesänä törmäsin eka kertaa termiin kuolinsiivous. Nyt sain sen kirjastosta ja lukaisin junamatkalla viime viikolla Helsingistä kotiin. Kirja ei ole mitenkään paksu ja se oli kivasti kirjoitettua hyväntuulista luettavaa, joten lukiessa ei kauan nokka tuhissut.

En tiedä johtuiko reissuväsymyksestä ja edellisen yön erittäin lyhyistä yöunista, että en muista kirjasta juurikaan mitään täsmällistä. Saattaa myös johtua siitä, että siinä ei sinänsä ollut mitään uutta ja mullistavaa ohjetta minulle. Tykkäsin kyllä kirjasta ja kirjoittajan tyylistä kovasti. Kirjailija sanoo olevansa jossain 80 ja 100 ikävuoden välillä, minkä kyllä huomasi – jotain ihanaa iän tuomaa perspektiiviä kirjasta huokui.

Tämän kirjan luettuani ja reissusta virtaa saatuani aloin taas käydä läpi tavaroita. Nehän ovat vuosien kuluessa vain vähentyneet ja vähentyneet, mutta vieläkin on liikaa ja sellaista mitä en tarvitse. En halua omistaa yhtään minulle turhaa tavaraa.

Jos ei kuolinsiivous-termistä tykkää, niin yhtä hyvinhän voi ajatella kuten Kalevan kirja-arvostelussa ammattijärjestäjä Ilana Aalto sanoi, että ”Sitä ei tarvitse ajatella minään kuolinsiivouksena, sillä riittää, että omassa kodissa on hyvä olla ja tavarat palvelevat sinua eikä toisinpäin.” Hän muuten sanoi myös näin: ”Ihmisestä jää jälkeen tavaraa, vaikka ei tarvitsisi jäädä kuin tarina.” Voilà!

Minusta on ihana kyseenalaistaa ihan kaiken tarvitsemista, on mahtava tunne kun huomaa että ei tarttekaan omistaa jotain mitä on ennen pitänyt itsestäänselvänä. Esimerkiksi kun yhtäkkiä tajusin joulun alla että muovinen (vanhaaaaa…) taikinakulho näyttää siltä, että hus roskiin, oli siis sen verran kulunut että en enää halunnut käyttää.

Ensimmäinen ajatus oli tietysti ostaa uusi. Sitten aloin miettiä olisiko minulla joku muu astia jota voisin käyttää taikinakulhona. Yleiskonetta minulla ei ole ollut vuosiin, vaan olen tehnyt pulla- ja sämpylätaikinat käsin tuossa isossa kulhossa. Kakkutaikinoita ynnä muita varten minulla on hyvälaatuinen pienempi kulho, jossa siis esim. vatkaan sähkövatkaimella kermavaahdot jne.

Hoksasin että minullahan on iso Pentikin keraaminen tarjoilukulho joka sopii vallan mainiosti taikinakulhoksi. Jee, ei tarttenut ostaa muovia tai muuta! Hyvin syntyy siinä taikinat.

Nyt minulta sitten hajosi hiustenkuivain. Se oli kuusi vuotta vanha pieni matkamalli. Pohdin tuolla Facebookin puolellakin kommentissa, että tartteeko ihminen hiustenkuivaajaa? Olen nyt ollut viikon ilman ja tukka on kuivunut yllätys yllätys kun vaan muistaa illalla pestä eikä aamulla pakkaseen lähtiessä. Minun ei tartte pestä tukkaa joka päivä, että ajattelin kokeilla nyt näin. Elääkö joku teistä ilman hiustenkuivaajaa, miten sujuu?

Kesäasioita

”… Eikö heinäkuu ole pikemminkin kuukausi, jolloin kesästä on tullut tyyntä rutiinia? Jolloin ei – kuten toukokuussa – tarvitse joka päivä ja hetki ihmetellä, että puissa on lehdet, vaan voi luottaa että lehdet ovat tallella vielä huomennakin?”

– Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Kesät ovat erityisiä, ne erottuvat nykyään entistä selvemmin muusta vuodesta. Ne ovat myös keskenään erilaisia, jokaisesta jää erilainen fiilis ja tiedän jo mitä tästä kesästä jää päällimmäisenä mieleen.

• Loma! Elämäni ensimmäinen pitkä palkallinen kesäloma, joka tuntuu aivan käsittämättömältä luksukselta. Nautin joka hetkestä ja parasta on se, että olen lomalla hurjan ihanasta työstä.

• Kirjat! Olen listannut lukemani Luettuihin kirjoihin, suositella voin jokaista kirjaa. Erityisen positiivisia yllätyksiä ovat olleet Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sekä Noora Lintukankaan Viihdy omassa arjessasi. Mia Kankimäen kerronta hymyilytti hirveästi ja vei mukanaan ihan täysillä Japaniin ja asioihin, jotka ovat minulle uppo-outoja. Vai ovatko sittenkään? Tuhat vuotta vanhoja, mutta niin samoja. Viihdy omassa arjessasi puolestaan oli yllättäen (vähintään) puoliksi kundaliinijoogakirja, en yhtään osannut odottaa sitä. Plus tietysti KonMari! Sehän oli hyvä kirja! Mitä muuta muka tarvitaan ylimääräisistä tavaroista luopumiseen, kuin päätös siitä, tuottaako tavara minulle iloa? Ei mitään. (PS. Hidasta elämää -sivustolla on Storytel-sivustolle koodi (ainakin tässä kirjoituksessa), jolla saa kuunnella 30 päivää ilmaiseksi äänikirjoja. Sieltä löysin KonMarin sähköisenä kirjana.)

• Torkkuminen auringossa! Lukeminen viltin päällä täydellisen kokoisella takapihapläntillä kukkien keskellä, kissat valjaissa kaverina loikoilemassa. Olen ihastellut ensin lemmikkejä ja voikukkia, nyt juuri niittyleinikkejä, apiloita ja päivänkakkaroita. Nurmikkoakaan ei raaski usein leikata, että kukat saavat kukkia ja siili möngertää iltahämärissä kukkien seassa. Amppeleissa loistaa kesä kaikissa mahdollisissa väreissä ja mansikat kypsyvät. Herneet kasvavat ja alppiruusukin teki vaivalloisesti pari kukkaa, ehkä ensi vuonna vähän enemmän. Ainakin se näyttää terveeltä ja tekee kovasti uusia lehtiä. Akileijat aukeavat ihan kohta ja juhannusruusu on täynnä nuppuja.

• Suunnittelematon tapetointi! Kaikki alkoi viattomasti yhdestä koivukuvioisen sammutuspeitteen ympärille maalatusta linnunlaulupuusta ja johti kolmeen muuhun upeaan seinään. Tuo ikkunaseinä odottaa vielä keltaista maalia ja eteiseen on suunnitelmia maalinjämien käyttämiseksi. Kesäsää on ollut aivan täydellinen tähän mennessä, sopivasti aurinkoisia vilttipäiviä ja sateisia tapetointipäiviä.

• Tavaran karsiminen! Edelleen… Vieläkin löytyy yllätyksiä. Asetin juuri tavoitteeksi, että jouluna ei enää löydy yhtään yllätystä. Kotona ei ole yhtään laatikkoa, jossa on ylimääräistä tavaraa. Sitä varten pitää vielä käydä läpi muutamia aarrelaatikoita ja käsityötarvikkeitakin on.

• Leipominen ja ruoka! Ihania hitaita päiviä; sämpylöitä, kakkua, piirakoita, hyvää ruokaa. Kirjastosta tarttui mukaan Sikke Sumarin Nami namaste, josta olen testannut monta ohjetta. Ylirapsakoita sämpylöitä, parsakaali-aurajuustopiirakkaa, mustikka-kaardemummakakkua…

Mitkä kesäasiat tuottavat teille iloa tänä kesänä?

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Luin tässä jouluhyssyssä kirjan. Emmi Itärannan ensimmäinen, Teemestarin kirja, on yksi lemppareitani ikinä. Ihastuin siinä jo kieleen, hän kirjoittaa niin kauniisti! Todella taitavaa ja vivahteikasta tekstiä. Emmi Itäranta on kirjoittanut molemmat kirjansa samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Varasin juuri Teemestarin kirjan kirjastosta englanniksi, että saan maistella senkin.

Tässä toisessa, Kudottujen kujien kaupungissa, kieli on yhtä ihanaa. Monia lauseita makustelin yhä uudelleen ja uudelleen. Maailma on ihan eri eivätkä kirjat liity toisiinsa. Tässäkin kirjassa maailman piirteet aukaistaan lukijalle taitavasti ja itse tarina vie mennessään. Juuri tällaisiin kirjoihin tykkään uppoutua silloin tällöin. Molemmissa pohditaan ihmiskunnan ja yhteiskunnan ongelmia ja epäkohtia, mutta maailma jossa kaikki tapahtuu, ei ole tämä tuttu.

”Hyvästit oli sanottu moneen kertaan, mutta aina haudattu toisiin sanoihin, eikä niitä lopulta ollut sanottu kertaakaan. Niin me tulemme tänne yhä uudelleen jäähyväiset askeliamme painaen. Ne ovat ikuisesti myöhässä ja poissa paikoiltaan: mennyt hetki, jota emme tunnistaneet silloin, kun se oli ulottuvilla, ja jonka aavetta emme siksi koskaan lakkaa kantamasta mukanamme.”

PS. Kajaanin kaupunginteatteri esittää Teemestarin kirjaan pohjautuvaa näytelmää Veden muistista vielä helmi-maaliskuussa, kannattaa käydä katsomassa! Kävin tytön kanssa katsomassa näytelmän Kempeleessä marraskuussa kun olivat vierailulla. Ollaan siis molemmat luettu kirja ja tykättiin kovasti.

PPS. Sattumoisin osui juuri silmään Emmi Itärannan vuodenvaihteen kirjailijapuheenvuoro Helsingin sanomissa 30.12.16.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

 

640 sivua tekstiä ja millaista tekstiä! Haruki Murakamista tuli viimeistään tämän kirjan myötä yksi lempparikirjailijoistani. Minä tykkäsin tästä aivan hirveästi. Tarina on ihanan kummallinen ja silti Murakami saa tapahtumat vaikuttamaan jokseenkin tavallisilta. Hän ei sorru ihmettelemään, ihastelemaan tai selittämään kehittämiään kummallisuuksia. Tykkään tällaisista taitavista tarinankertojista, jotka kertovat oudon tarinan tavallisilla sanoilla ja selkeillä lauseilla. Ihan parasta kirjoissa on se, jos ei lukiessa ymmärrä kaikkea, mutta voi kuitenkin luottaa siihen että kirjailijalla on homma hanskassa.

Kirjassa viipyili pääosin lämmin tunnelma, no, yhtä kamaluutta lukuunottamatta, mutta sekin kuului tarinaan. Ehkä lämmin tunnelma johtui siitä, että keskeisistä henkilöhahmoista oli helppo pitää. He olivat hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta omalla tavallaan sympaattisia kaikki.

Kirjassa viitataan paljon minulle tuntemattomiin asioihin, Japaniin ja länsimaiseen kirjallisuuteen muun muassa. Paljon meni varmasti ohikin. Toisaalta viittaukset herättivät mielenkiintoa uutta kohtaan ja ajattelin että josko lukisin jonkun Franz Kafkan kirjan. En ole lukenut kirjallisuuden suuria klassikoita juuri ollenkaan. Oletteko te lukeneet Kafkaa?

Tämä on mielestäni paras lukemistani Murakamin kirjoista. Varasin loputkin suomennetut kirjastosta, pakkohan nämä kaikki on lukea. Kafka rannalla tosin tullee pitämään luettujen kirjojen kärkisijaa pitkään ja järkähtämättä – kuin kivi.

*****

”…mutta minä inhoan mielikuvituksettomia ihmisiä. Niitä, joita T.S.Eliot sanoi ”ontoiksi ihmisiksi”. Niitä, jotka korvaavat mielikuvituksen puutteensa sydämettömällä vihjailulla eivätkä edes itse tajua, mitä tekevät. Tunteettomia ihmisiä, jotka syytävät tyhmiä sanoja ja yrittävät pakotttaa toiset tekemään sellaista, mitä nämä eivät haluat tehdä… … …Homot, lesbot, heterot, feministit, fasistit, kommunistit, harekrishnat – eivät ne minua häiritse. Minulle on ihan sama, mitä lippuja he heiluttelevat. Minä en vain siedä onttoja ihmisiä. Kun joudun sellaisten seuraan, tulen sanoneeksi kaikenlaista mitä ei pitäisi sanoa… …  … Sanon ja teen asioita, joita ei pitäisi. En pysty hillitsemään itseäni. Se kuuluu minun heikkouksiini. Tiedätkö miksi se kuuluu  minun heikkouksiini?”  

”Koska jos ottaa jokaisen mielikuvituksettoman ihmisen tosissaan, niille ei tule loppua ollenkaan”, minä sanon.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

” ’Muista, että elämä on suklaarasia.’ Pudistin päätäni muutaman kerran ja katsoin Midoria. ’Ehkä tämä johtuu siitä etten ole kovin fiksu, mutta välillä en ymmärrä mitään sinun puheistasi.’ ’Tiedät varmaan ne rasiat, joissa on erisorttisia konvehteja, mutta vain osa niistä maistuu hyviltä. Sieltä syö vain ne hyvät suklaat ja jättää kaikki pahat. Sitä minä ajattelen aina, kun elämässä tulee eteen vaikeita asioita. Ajattelen, että nyt minun täytyy vain hotkaista pahat konvehdit ja kaikki on taas hyvin. Elämä on suklaarasia.’ ”

Sekä Satu sivukujilta että Sinisen linnan kirjaston Maria vinkkasivat Murakamin Norwegian Woodin kun kyselin viime vuoden kirjasuosikkeja. Niinpä aloitin uuden lukuvuoden tällä kirjalla. Tiesin jo juoksukirjan luettuani, että tykkään Murakamin kirjoitustyylistä. Vähän epäröiden tartuin silti tähän kirjaan, kun vähemmän luen tähän meidän normaaliin maailmaamme sijoittuvia romaaneja.

Myönnän että minulla on perusennakkoasenne sellaisia kirjoja kohtaan, joissa kerrotaan normielämästä. Kaikkein vähiten luen normielämään sijoittuvia rakkaustarinoita, plaah, tylsää. Paljon mieluummin sukellan lukiessani jonnekin ihan muualle missä kohdataan ihmeellisyyksiä.

”Tiesin, että minun pitäisi nyt miettiä asioita vakavasti, mutta minulla ei ollut harmainta aavistusta, miten aloittaisin. Sitä paitsi ajatteleminen tuntui jotenkin täysin vastenmieliseltä. Ennen pitkää joutuisin kuitenkin tilanteeseen, jossa minulla ei olisi vaihtoehtoja, ja silloin miettisin asioita perinpohjaisesti. En kuitenkaan nyt. En nyt.”

Norwegian Wood oli kuitenkin hyvää luettavaa, vaikka sitä voi kai kutsua normielämään sijoittuvaksi rakkaustarinaksi. Mielenkiintoista oli matkustaa 60- ja 70-luvun Japaniin, outo maailma, mutta toisaalta asiat ja ajatukset silti tuttuja. Eniten saan tällaisissa kirjoissa juuri kirjoitustyylistä ja sanoista ja tunnelmista, en niinkään tarinasta. Nappaan mukaan kauniita lauseita ja ajatuksia elämästä.

Tarinakin oli tässä hyvin rakennettu ja haikean kaunis, vaikkakin surullinen. Murakami on loistava kirjoittaja ja osaa luoda jotenkin utuisen tunnelman. Utuinen tunnelma on kirjoissa toiseksi parasta ihmeellisyyksien jälkeen. Ehdottomasti lukemisen arvoinen tämä kirja siis, kiitos vinkeistä!

Murakamin Kafka rannalla on jo kotiutunut kirjastosta ja aloittelinkin sitä heti. Siltä odotan vielä enemmän kuin Norwegian Woodilta, koska oletan sen olevan genreltään lähellä maagista realismia tai jotain sinnepäin ja se on kotoisampaa luettavaa minulle.

”Asiat menevät niin kuin niiden kuuluukin mennä, jos elämän antaa kulkea luonnollista reittiä. Vaikka tekisit mitä, ihmiset loukkaantuvat silloin kun heidän on aika loukkaantua. Sellaista elämä on. Tämä saattaa kuulostaa sormen heristelyltä, mutta sinun on nyt aika oppia elämään. Yrität liian kovasti saada maailman toimimaan niinkuin olet itse tottunut toimimaan. Ellet halua joutua hullujenhuoneeseen, sinun on avauduttava vähän enemmän ja heittäydyttävä elämän luonnollisen virran vietäväksi. Itse olen vain tällainen avuton ja epätäydellinen nainen, muta välillä minäkin ihastelen elämän ihmeellisyyttä. Näin on, usko pois! Lopeta siis saman tien sen jahkailusi ja tee itsestäsi onnellinen. Onni pitää itse rakentaa!”

Viime vuoden kirjat

Jatketaan vielä hetki tällä vuodenvaihde-teemalla. Tykkään tuumailla kulunutta ja tulevaa vuotta, vaikka en uskokaan uudenvuodenlupauksiin ja olen päättänyt vähentää tavoitteiden asettelua entisestään. Näistä asioista ehkä kirjoitan joskus lisää ajan ja ajatuksen kanssa. Kuitenkin vielä vuosi sitten asetin tavoitteen – yksi kirja viikossa. Ihan niin montaa kirjaa en lukenut, vaan luin yhteensä 38 kirjaa, joista 24 voi löyhästi lukea kategoriaan sadut, fantasia ja muu kumma. 5 kirjaa kertoi matkustamisesta tai liikkumisesta, 6 kirjaa liittyi jollakin tapaa elämän yksinkertaistamiseen ja loput kolme olivat ihan tavallisia romaaneja.

Kaikki lukemani kirjat löytyvät Luetut kirjat 2012 -sivulta ja siellä on linkit kirjoituksiin, jos olen niistä blogiin kirjoittanut. Listassa on muutamia tosi hyviäkin kirjoja joista en ole enempää kirjoittanut, mutta nostan tähän nyt silti vain parhaat.

Ehdoton ykkönen kaikista on Emmi Itärannan Teemestarin kirja, joka voitti Teoksen kirjoituskilpailun. Ihan parasta kotimaista kirjallisuutta, genreen katsomatta!

Liikkumisen saralla paras lukemani oli Haruki Murakamin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta. Vekkelin ja Jäppisen Tätinä taipaleella oli myös aiheeltaan kivaa luettavaa, mutta kirjalliset ansiot kallistuvat selkeästi Murakamin puolelle. Tuurin Matkoilla Euroopassa puolestaan pärjäsi loistavasti kirjallisella tasolla, mutta Murakamin vahvuus on sekä aihepiiri että kerronnan taso.

Yksinkertaistamisteksteistä tykkään eniten Leo Babautan (Zen Habits) kirjoitustyylistä, eivätkä minimalistit Millburn & Nicodemus paljon hänelle häviä. Saan valtavasti näiden kaikkien herrojen kirjoituksista itselleni – motivaatiota, mielenrauhaa ja käytännön vinkkejä.

Normiromaaneista ranskaksi lukemani Siilin eleganssi oli aivan loistava! Ihastuttava kirja.

Kertakaikkisen hyvä kirjavuosi minulla oli, tästäkin kirjavuodesta tulee varmasti samanlainen. Pari kirjaa on kesken nyt ja lukemisesta ei tule pula koskaan. Jatkan samaan tyyliin, luen vain mielestäni hyviä kirjoja ja jätän huonosti kirjoitetut tai muuten tylsät surutta kesken. Aikaa ei kannata käyttää huonojen kirjojen lukemiseen!

Ihanaa lukuvuotta jokaiselle! Mikä teille oli viime vuoden paras kirja?

Suzanne Collins: The Hunger Games -trilogia

Tuntuu että luen aina vähän (=paljon) jälkijunassa niitä kirjoja, jotka ”kaikki” ovat lukeneet aikaa sitten. Mutustelen hyvinkin pitkään ennenkuin päätän mitä luen. Ykkösosan Nälkäpeli-trilogiasta luin huhtikuussa ja siitä asti ovat loput odottaneet hyllyssä. Aioin varmaan mennä katsomaan ykkösosasta tehdyn leffan, mutta en sitten mennytkään. Joululoma on hyvää aikaa uppoutua johonkin mukaansatempaavaan maailmaan, joten trilogian kaksi viimeistä osaa ahmaisin parissa päivässä.

Kyllä minä suurimmaksi osaksi unohdin näitä lukiessa lukevani jonkun kirjoittamaa kirjaa, eli sillä tärkeimmällä kriteerillä mitaten hyviä. Jotkut kohdat (lähinnä osa päähenkilön Katnissin pohdinnoista) tuntuivat vähän ontoilta ja kevyehköiltä, kuin huonolta amerikkalaiselta elokuvalta, johon yritetään tunkea väkisin tunnetta tai sanomaa. Toisaalta Katniss on nuori ja kirjat ovat nuortenkirjoja, että kai se huolestuttavampaa olisi jos täysillä samaistuisin päähenkilöön.

Mutta teksti on ainakin englanniksi pääasiassa toimivaa ja sujuvaa, joka vei mukanaan. Joitakin isoja juonenkäänteitä kakistelin ensin vähän, mutta kokonaisuutena ihan hyviä ratkaisuja. Catching fire ja Mockingjay olivat tarinoiltaan minusta vielä parempia kuin ensimmäinen kirja (joka ei ollut huono sekään), vaikka näyttämö muuttui vieläkin synkemmäksi, jos mahdollista. Aika hirveähän tuo koko perusasetelma on epäoikeudenmukaisuuksineen, mutta onko se sitä kummempi todellisuudessakaan maapallolla, melkoista hungergamesia. Mockingjay oli kuitenkin ehkä hajanaisin kokonaisuutena ja siinä jotkut isot asiat sivuutettiin melko kummasti. Eniten harmittelin erään miespuolisen henkilön kuoleman kuvausta, aivan surkeasti ohitettu kerronnassa verrattuna siihen miten tärkeä tuo hahmo oli tarinassa!

Paljonhan näistä kirjoista löytyy kaikenlaista suurta teemaa jota voi pohtia ja pyöritellä päässään loputtomiin. Vallanhimoa ja vallankäyttöä, median mahtia, sotaa, rakkautta, ystävyyttä… Silti mielestäni paatos oli vältetty ja teemat upotettu uskottavasti tarinaan.

Kaikesta huolimatta loistava idea kirjaksi ja ihan hyvin toteutettu. Vasta vähän ennen loppua tajusin minkälainen loppuratkaisu tulee olemaan. Plussaa siitä että tarina sai selkeän lopun, jossain vaiheessa pelkäsin että kaikki jätetään jotenkin auki. Aika lohduttomalta kirjailija sai maailman ja tunnelman tuntumaan monessa kohdassa. Päähenkilöiden synkät ajatukset ja mielen järkkymiset on helppo ymmärtää ja pitkästä aikaa tarinat tulivat uniinkin, johtuen varmaan intensiivisestä lukemistahdista.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa

Lukupäiväkirja laahaa koko ajan pikkuisen perässä, niinpä päätin, että kirjoitan edes muutaman sanan jokaisesta lukemastani kirjasta heti kun olen lukenut. Ei näistä mitään syvällisiä analyysejä tule, mutta tämä ei olekaan kirjablogi. Ehkä joku kuitenkin löytää luettavakseen täältä kirjan silloin, toisen tällöin. Lisäksi en itse muista lukemistani kirjoista ajan päästä kuin päällimmäisen tunnelman, niin jääpähän jotain mustaa valkoiselle.

Antti Tuurin matkakirjan bongasin jostain lehtijutusta muistaakseni ja hain kirjastosta luettavaksi. Ihan mukavaa luettavaa ja luin loppuun asti, mikä tarkoittaa tietysti että kirja ei ollut huono. Tähän kai on pakko jatkaa, että voisiko Antti Tuurilta huonoa matkakirjaa odottaakaan, no ei. Antti Tuuri matkustaa mielellään junalla ja kuvaa tässä matkojaan muun muassa Saksaan ja Italiaan. Pariisistakin on pari lukua, odotin tietysti että päästäänkö kirjassa sinne.

Kirjasta huokuu rauha ja kiireettömyys, juuri sellaista matkustamista josta itsekin tykkään. Tuuri kirjoittaa eleettömästi, mutta elävästi. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, aikaisista aamuista ja päivällisistä italialaisissa ravintoloissa. Laivamatkoista Saksaan ja lentomatkailun hankaluuksista. Hän kirjoittaa kohtaamistaan ihmisistä Norjassa ja Neuvostoliitossa ja muistelee aikaisempia matkojaan. Aamuihmisenä nostan esiin tällaisen lainauksen, joka hymyilytti:

”Hotellin tietokone on vastaanoton kanssa samassa huoneessa, ovettomassa syvennyksessä, ja tietokonetta käyttäessäni kuulen kaikki vastaanoton henkilökunnan kiihkeät keskukustelut, joiden sisältöä en ymmärrä; tuntuu kuitenkin hyvältä, että maailmassa on ihmisiä, jotka jo näin varhain aamulla jaksavat suhtautua intohimoisesti maailman menoon.”

Kirja nostaa matkakuumetta ja varsinkin junamatkakuumetta. InterRail on kerran jo koettu, mutta joskus kyllä täytyy lähteä Pariisiin junalla. Miten ihana olisikaan saapua jonain keväisenä iltapäivänä Gare du Nordille reppu selässä.

PS. Alla merikuva eilisaamulta, varpaita paleli, mutta vielä käytiin meressä, ainakin yhden kerran marraskuun puolella siis. Kevättalvella tuohon kohtaan kasaantuu yleensä korkeat ahtojäävallit, sitä on niin vaikea uskoa nyt tätä maisemaa katsoessa!

Kirjoja tallustelusta ja kipittämisestä

Pitkästä aikaa luettujen kirjojen listakin päivittyi, kun luin viikonloppuna loppuun Tolkienin elämänkerran. Olen suosiolla lukenut nyt vähemmän kirjoja, koska on täytynyt keskittyä muuhun. Pari kirjaa toki on ollut koko ajan kesken, mutta olen lukenut vain sivun silloin, toisen tällöin. En kirjoita vielä kuitenkaan Tolkienista, vaan näistä kolmesta kirjasta, jotka luin elokuun alussa.

Olen lukenut Thoreaun ja Stevensonin ajatuksia kävelemisestä jo aiemmin, mutta kesälomalla kirjat tarttuivat kirjastosta mukaan uudemman kerran. Nämä ovat pieniä, vanhoja (1800-luvun lopulta) ja filosofisia kirjoja, joista tulee hyvälle tuulelle. Thoreau pohtii kävelemistä ja kävelyretkiä ja ihmisen suhdetta luontoon ja kirjoittaa että lyhyetkin kävelyretket tulisi ottaa seikkailuina. Ihana ajatus! Lempilauseeni Thoreaun kirjassa liittyy kuitenkin ehdottomasti läsnäolemiseen:

“Mitä tekemistä minulla on metsässä, jos ajattelen jotain muuta kuin metsää?“

Stevenson kirjoittaa, että kävelyretkelle kannattaa ehdottomasti lähteä yksin. Silloin voi itse päättää kaikesta eikä kävelyretki muistuta piknikkiä. Nämä molemmat kirjat ovat siis toistasataa vuotta vanhoja ja sen huomaa, tuntuvat välillä jopa hassuilta ehdottomuudessaan. Silti molemmat tarjoavat paljon ajattelemisen aihetta ja ovat lukemisen arvoisia jos tykkää kävelemisestä tai pohdinnoista ylipäätään. Minä olen aina tykännyt kävellä, vauhti on sopiva että ehtii ihastella ympäristöä ja tallusteleminen metsässä tai tiellä tuulettaa aina päätä.

Juokseminen sen sijaan on siis uudempi juttu ja olen niin, niin rakastunut! Haruki Murakami kirjoittaa ja juoksee ja on kirjoittanut tämän mainion kirjan. Bongasin sen kirjakaupasta ja hain sitten samana päivänä kirjastosta lainaan. En ole aiemmin lukenut tämän japanilaisen kirjailijan kirjoja, mutta tulen varmasti lukemaan, pidin kovasti hänen tyylistään kirjoittaa. Muistelen, että Kafka rannalla olisi käynyt joskus kirjastosta kirjahyllyssäni asti…

Murakami juoksee joka päivä ja on juossut maratoneja pitempiäkin matkoja ja harrastaa myös triathlonia. Vaikka minua ei kiinnosta itseni äärirajoille vetäminen juoksemalla tai muutenkaan, niin oli mielenkiintoista lukea sellaisesta. Yhtä mielenkiintoista tätä oli lukea siitä syystä, että Murakami on kirjailija. Hän kirjoittaa kirjassaan hyvin paljon kirjoittamisesta ja puhuu juoksemisen ja kirjoittamisen samankaltaisuudesta.

Yllättäen tästäkin kirjasta poimin läsnäolemiseen liittyvän lainauksen:

”He eivät juokse elääkseen pidempään, vaan koska he haluavat elää täyttä elämää. On parempi elää täysillä selvät tavoitteet mielessään kuin kulkea sumussa, ja nähdäkseni juokseminen auttaa tähän.”