Maaliskuun ostokset

Kirjoittelenpa vaihteeksi tänne blogin puolelle kuukauden ostoskoonnin, kun on vähän enemmän raportoitavaa.

Ostin mustat housut. Olen aika lailla housuihminen ja käytän varmaan kodin ulkopuolella 90% ajasta farkkuja. Olen tullut siihen tulokseen että mustat housut on sitten se toinen mitä tartten silloin kun haluan laittaa päälle jotain siistimpää. Minulla oli ne entiset mustat, jotka olivat jo aika hirveät viime syksynä, eli niitä ei enää voi parhaalla tahdollakaan kutsua ”siistimmiksi”. Olen selvinnyt farkuilla, mutta nyt oli pari tilannetta, missä farkut eivät käyneet ja päädyin Very Nicen mustiin, 89,95 euroa. Myyjä kovasti vakuutti että kestävät ja totisesti toivon niin! Ihan hyvällä omallatunnolla ostin nuo uudet, siksikin koska olen päättänyt että tekstiilejä en roskiin enää laita. Vanhoille mustille on jo käsityöidea, kirjoitan siitä myöhemmin koska tästä tulee pitkä kirjoitus muutenkin.

Pääsin maaliskuussa käymään Norjassa Tromssassa toisen kerran tänä vuonna bussilla erään hankkeen puitteissa. Voi ihanuus niitä upeita maisemia! Kissakuvapainotteisella vanhemmalla Instatililläni @mantelipipari on muutamia kuvia molemmilta reissuilta. Olen opiskellut norjan kieltä nyt jonkun kuukauden ja ostin (turhankin) pitkän pohdinnan jälkeen kirjan, 21,14 euroa. Löytyi niin ihanalta vaikuttava monisataasivuinen matkakirja norjaksi, että päätin ostaa. Olen lukenut muutamia kymmeniä sivuja ja vaikuttaa todella hyvältä sekä sisältö että kielen ymmärrys. :) Kaiken lisäksi luulin väärin että tämä olisi käännetty suomeksi ja siksi mietin lainaisinko vaan kirjastosta. Vasta tätä kirjoittaessa tajusin että samalta kirjailijalta käännetty kirja onkin hänen edellinen kirjansa! Onneksi ostin, tämä olisi jäänyt harmittamaan.

Tromssasta löytyi yllättäen yksi heikko kohtani – ehkä jopa lempparini kauppaketjuista – tanskalainen Søstrene Grene. Sieltä ostin tavaraa yhteensä 21,49 eurolla. En voinut vastustaa tuota Bullet journalia vaan ostin sen kalenteriksi itselleni ensi vuodelle 2020, on sisältä just sopiva. Olen muutaman vuoden ajan tehnyt kalenterit itse vanhoihin tyhjiin muistikirjoihin ja tänä vuonna aloitin enemmän Bullet Journal -tyylillä. Ensi vuonna ei tartte tehdä itse vaan käytän tuota. Muut ostokset Søstrene Grenestä olivat kaksi puuvillalankakerää ”mustat housut” -projektiin (minulla ei ollut yhtään kerää puuvillalankaa varastossa), 4 postikorttia lähetettäväksi, kissaservettejä, leikkuulauta (entinen ihan hirveä, pakko vaihtaa välillä) sekä kestokassi. Heräteostoksia osittain kyllä eikä ketjun eettisyydestä ja ympäristöystävällisyydestä tietoakaan, täytyy perehtyä. Tämä on vanha tanskalainen ketju, törmäsin siihen vuosia sitten työreissulla ekan kerran jossain Euroopassa.

Kosmetiikkaa ostin maaliskuussa paljon, 48,52 eurolla. Hiuslakka loppui ja tuli taas päivittäiseen tarpeeseen uuden tukan myötä. Päivävoide loppui aikaa sitten ja olen ollut ilman hetken eikä tuntunut hyvältä jutulta. Lempparisuihkusaippuan ostin alennuksesta jemmaan koska entinen loppuu just. Heräteostoksena ostin tutun ihanan myyjän suosittelemana kosteuttavan kasvosuihkeen, joka on osoittautunut hyväksi lisäksi tällä hetkellä käytössä olevalle kasvovedelle (joka puolestaan ei ole riittävän kosteuttava). Hiuslakka ei ole luonnonkosmetiikkaa, en ole vielä löytänyt sopivaa luonnonkosmetiikasta enkä nyt vaan jaksanut etsiä. Niinpä turvauduin vanhaan tuttuun hajusteettomaan. Kosmetiikkaan liittyen lisäksi rehellinen tavaraostos pinsetit, 6,67 euroa. Olen luultavasti unohtanut entiset jonnekin reissuun plaah.

Kuluvia taloustavaroita ym. ostin 9,97 eurolla. Siinä on hygieniajuttuja – vessapaperia, laastaria ja sen semmoista.

Maaliskuussa maksoin myös Anandan (suomalainen joogalehti) vuositilauksen 25 euroa. Ananda on ainoa paperinen lehti joka ovesta sisälle tulee. Kaikki jäsenlehdetkin (ammattiliitto, kaupat ym.) on paperisena peruttu, luen sähköisenä silloin kun huvittaa.

Siinä maaliskuun ostokset, yhteensä 222,74 euroa, joista tavaroita (sis. lehden vuosikerta) 164,25 euroa. Oliko joku mielestäni turha? No paperiset kissaservetit ja kestokassi. Mitä olisin voinut ostaa toisin? Hiuslakan ja suihkusaippuan. Hiuslakan luonnonkosmetiikkaa ja suihkusaippuan palana… Muovinen leikkuulauta? En osaa käyttää puista leikkuulautaa hedelmille ja kasviksille, saako sen puhtaaksi?

Ilmaiseksi sain äidiltä muutamia hyviä vaatteita, pari uutta äidin tekemää tiskirättiä ja kalalankaa jee! Suunnitelmissa on virkkausprojekti siitäkin ja parista vanhasta vaatteesta. Blogin Vaatekaappi-sivu täytyy päivittää kesään mennessä, se ei ole ajan tasalla.

Ulos on maaliskuussa kannettu tavaraa enemmän kuin kuukausiin! TV ja digiboksi lähtivät vihdoin pois tarpeettomana tarvikkeineen. Kirjoja ja astioita olen myynyt ja antanut pois ja niitä on lähdössä vielä lisää, kunnon kevätsiivousprojekti meneillään.

Miten meni maaliskuu? Seuraileeko joku ostoksia?

Viikko Alicantessa

Kävin tammi-helmikuun vaihteessa lomalla Alicantessa, Espanjan itärannikolla. Reissasin tällä kertaa yksin ja enpä muista milloin olisin oikeasti lomaillut yksin! Olen kyllä matkustanut paljon itsekseen, sekä lomille että työreissuille kauaskin. Pariisissa olen käynyt yksin ainakin kerran aikoinaan, mutta sekin oli puoliksi työmatka. Yksin reissuamisesta tuli mieleen niin paljon ajatuksia, että kirjoitan siitä vielä erillisen blogikirjoituksen. Tulossa on myös kirjoitukset matkan kustannuksista tämän vuoden ostosten seurantaan liittyen sekä päivästä Elchessä.

Viivyin poissa kotoa viikon, Alicantessa viisi kokonaista päivää. Oli tosi ihana matka, kovasti halusin päästä jonnekin aurinkoiseen ja lämpimämpään kohtuuhalvalla. Koska olin siinä vaiheessa peräti kuukauden opiskellut espanjaa, niin halusin Espanjaan kieli- ja aurinkokylpyyn. Alicanten valitsin ihan siitä syystä, että sinne sain kaikkein halvimmat lennot.

Tutkailin aika paljon etukäteen kaikkea netistä, tsekkailin mahdollisia käyntikohteita ja hyviä lounaspaikkojakin. Tykkään matkustaa näin, että tietoa on tarvittaessa nopsasti saatavilla (esim. talletettuna valmiiksi TripAdvisoriin), mutta päätän vasta paikan päällä minne menen ja mitä minäkin päivänä teen.

Alicante on aivan ihana kaupunki, ainakin tammikuussa! Siellä oli aika hiljaista ja rauhaisaa, pääasiassa brittieläkeläisiä bongailin paikallisten lisäksi. Oli muitakin turisteja kyllä, mutta ihan sopivasti. Ravintoloissa ja melkein kaikkialla oli melko väljää. Esimerkiksi Elchessä sain kolmella eurolla hienon MAHE-museon kokonaan itselleni. Reilun tunnin vietin siellä enkä nähnyt ketään muuta. Välillä oli jopa vähän kummallinen olo kaiken vanhan ja upean keskellä ihan yksin.

Tein siis päiväretken Elcheen, siellä on Unescon maailmanperintökohteena foinikialaisten istuttama palmumetsä. Ajelin myös hitaalla tram-junalla vai mikä se suomeksi olisi, Villajoyosaan Valorin suklaamuseoon vierailulle. Tunnin matka suuntaansa rantaa pitkin oli tosi kaunis, jo sen takia kannatti mennä.

Alicantessa on Santa Bárbaran linnoitus, jonka päältä aukeaa aivan upeat näkymät joka suuntaan. Kävin siellä kaksi kertaa, ylös pääsee hissillä kun maksaa pari euroa ja alaspäin on mukava kävellä puiston ja vanhan kaupungin läpi. Alicantessa rantaa riittää ja nyt siellä oli aivan tyhjää. Aloitin aamuni kävelemällä parikymmentä minuuttia kaupungin läpi satamaan penkille, istumaan auringossa.

En ottanut mukaan kameraa, halusin vain keskittyä olemaan ja ihastelemaan. Kännykällä napsin näitä muutamia kuvia (klikkautuvat suuremmiksi). Muutenkin halusin vaan kävellä, istua, syödä ja jutella ihmisten kanssa rauhassa. Kännykkänikin alkaa onneksi olla sen verran vanha että sitä ei viitsi pitää reissussa netissä päivisin, että akkua riittää kuvien ottamiseen. En halunnut käyttää aikaa netissä roikkumiseen enkä varavirtaa kannella mukana, vaan pientä olkalaukkua ainoastaan johon mahtuu vesipullo.

Ihaninta oli kun monta kertaa päivässä hoksasin, että minun ei tartte olla missään muualla juuri nyt, eikä edes kohta. Kävelin, kävelin ja kävelin. On niin ihanaa kesken talven mennä jonnekin missä ei ole lunta ja voi vaan kuljeskella auringossa. Koko viikon perjantaita lukuunottamatta paistoi aurinko ja oli lähes 20 astetta lämmintä. Oikein sopiva reissusää! Perjantaina vuorilla Alicanten ympärillä oli satanut kovasti lunta ja sama kylmempi ilma tuli Alicanteenkin.

Alicante yllätti positiivisesti, haluan ehdottomasti palata sinne vielä joskus. Norwegianin lennot ovat halpoja ja matkaa voi jatkaa junalla kätevästi Murciaan tai vaikka Madridiin. Lähistölläkin on paljon paikkoja jotka jäivät tutkimatta. Mietin hetken että vuokraisinko auton päiväksi, kun sisämaassa on sitten jo ihan erilaista maisemaa, mutta jätin kuitenkin tällä kertaa väliin kun oli muutenkin koko ajan tekemistä. Kesäkuussa Alicantessa järjestetään iso fiesta Les Fogueres de Sant Joan jota Airbnb-emäntä esitteli minulle kirjoista. Kävin myös pikkuruisessa museossa jossa tämän juhlan värikästä historiaa esitellään. Ehkä jonain juhannuksena takaisin siis!

Bongaa kissa!

Onnen pieni piiri pyörii

Tämä on pieni tarina parista kirjasta ja luennosta, jotka pyörivät samojen teemojen ympärillä. Huomaan että usein törmään samoihin sanoihin eri paikoissa kun alan niihin kiinnittää huomiota. Välillä näitä yhteyksiä ja sattumia (vai tokko sellaisia on olemassakaan…) hoksaa vasta jälkeenpäin.

Jumiutuin perjantaina kirjakauppaan kaikenkielisten pokkareiden äärelle. En ole vähään aikaan käynyt Helsingissä ja Akateemisessa sain kulumaan tunnin ja toisenkin. Kaikenkieliset kirjat ovat aina niitä, joita minusta on ihanin kaupassa hypistellä, suomenkieliset kun saa kirjastosta. Ai että teki mieli ostaa monta kirjaa. Kyllä uusissa kirjoissa on ihana tuoksu ja tuntu ja vaikuttaa siltä että kannet ovat nykyään entistä houkuttelevampia, upeita erilaisia kohokuvioita ja värejä, kauniita esineinäkin!

Ranskankielisten kirjojen hyllyssä näin Philippe Delermin pokkarin. Minulla on pari Delermin kirjaa mutta ei tuota Onnellisen miehen päiväkirjaa (vapaa suomennos). Se taitaa olla hänen uusin kirjansa, ei kai ole suomennettu. Samalla hyllyn edessä yritin muistella kuka olikaan yksi toinen ranskalainen kirjailija, joka minulla aina tulee Philippe Delermistä mieleen. Minulla on hänen ihana kirjansa Dieu voyage toujours incognito (vapaasti suomennettuna: Jumala matkustaa aina tuntemattomana) ja olisin katsonut onko kaupassa jotain toista. En muistanut nimeä.

Lauantaina pääsin joogafestareilla paitsi joogaamaan parille ihanalle tunnille, myös kuuntelemaan kahta erilaista, hyvää puhujaa. Molempien luennot halusin kuulla ihan tarkoituksella. Janne Kontalan aiheena oli Ilon esteet ja niiden ylittäminen. Koko Joogafestivalin teema oli tänä vuonna ”Ilo”. En ole koskaan kuullut/nähnyt Janne Kontalaa livenä, mutta fanitan suuresti. Kerran jo ilmoittauduin hänen jooga-workshopiinsa, mutta peruin viime tipassa samalle ajalle tulleen pitkän työreissun takia. Joogan sydän -kirja on minulla kestolainassa kirjastosta lähes aina ja se on kirja, jonka haluan omaksi jossain vaiheessa. Ihana on kuunnella ihmistä, joka tietää mistä puhuu ja ilmaisee asiansa selkeästi. Odotan sitä päivää kun joskus pääsen hänen joogatunnilleen.

Susanna Erätuli myös oli aivan loistava puhuja, innostuneesti ja aidosti sydämestään asti puhuva ihminen. Hän kertoi kirjastaan Etsijän kirja (suosittelen!) ja jossain vaiheessa puhui ilosta ja onnellisuudesta. Nyt ihan muistinvaraisesti kirjoitan, en tehnyt mitään muistiinpanoja eli tämä on oma suodatukseni. Susanna Erätuli sanoi, että hänelle ilo on helpompaa kuin onnellisuus. Onnellisuus tuntuu sisältävän vaatimuksen jatkuvuudesta, mutta ilo on pirskahtelevaa, joka tulee ja menee.

Tästä keskustelimme vielä illalla majapaikassanikin paikalla olevien ihmisten kanssa. Junassakin tämä pyöri mielessäni luultavasti siksi, että jos minun pitää kuvata itseäni kahdella adjektiivilla, niin sanon että eniten olen onnellinen ja optimistinen. Vaikka ilo ja onnellisuus eivät toisiaan pois sulje, usein päinvastoin, niin epäröimättä olen enemmän ja ennemmin onnellinen kuin iloinen. Minulle tasaisessa onnessa kelluminen on luontevampaa kuin ilossa pirskahtelu.

Vaikka mitä raastavaa tai vaikeaa elämässä tapahtuu, niin tunnen onnellisuuden itsessäni syvästi aina. Se on tuolla sisällä jossain hyvin vakaasti, eikä se heilu elämän tuulissa ja tuiskuissa. Minulle onnellisuus ei sisällä vaatimusta tai haastetta, vaan jatkuvana se luo varmuuden että huominen on hyvä. Pitkään olen miettinyt että nimitänkö vahingossa jotain muuta tilaa tai tunnetta onnellisuudeksi, mutta kyllä se onnellisuutta on. En tiedä onko se valinta, opittu asia vai syntymälahja, mutta se ei lähde pois. Onnellisuus ilmenee joka aamu ainakin niin, että kun katson peiliin niin hymy tulee vaikka olisin illalla itkenyt, surrut, raivonnut ja rääkynyt, koska elämä on ihanaa silti ja tähänkin päivään heräsin. Pysähdyn monta kertaa päivässä ja huomaan ajattelevani että olen onnellinen.

No tulin kotiin ja nappasin pöydältä kirjapinon päällimmäisen, kirjastosta lainaamani kirjan Matka yli onnen esteiden. Kun avasin kansilehden, tajusin että sen ranskankielinen alkuteos on L’homme qui voulait être heureux – kirjaimellisesti ”Mies joka halusi olla onnellinen”. Sitten raksutiraksuti, minullahan on tuo kirja hyllyssä ranskaksi, mutta en ole lukenut sitä vielä. Vasta kun otin sen ranskankielisen kirjan käteeni, tajusin että tämä Laurent Gounelle on juuri se kirjailija kenen ”toista” kirjaa etsin kirjakaupasta!

Onnellisia miehiä ja ilon ja onnen esteitä siis useampaan kertaan :) Luen nyt tuota Gounellen kirjaa ranskaksi ja hups, sehän sijoittuu Balille, en muistanut sitäkään. Hmm, olenkohan jo silloin kirjan ostaessani joku vuosi sitten haaveillut Balille matkustamisesta vai sattumaako vain?

Kirjoittamisesta

Minä tykkään kirjoittaa, olen aina tykännyt. Siksi tämä blogikin on olemassa! Lapsena minulla oli hirveästi kirjeenvaihtokavereita, osallistuin kaiken maailman kirjoituskilpailuihin, pidin päiväkirjaa ja kirjoittelin runoja tilauksesta luokkakavereille :)

Aikuisena olen jatkanut samoja juttuja, paitsi tilauksesta en kyllä enää runoja kirjoita. Kirjoitan harvakseltaan päiväkirjaakin, mutta välillä kaikki säännöllinen kirjoittaminen on jäänyt. Päiväkirjan kanssa törmään aina samaan ongelmaan, kenelle sitä nyt aikuisena kirjoitan ja miksi? Itsellenikö tuntemuksia rehellisesti? Uh, kuka niitä haluaa myöhemmin lukea… Vaiko tyyliin ”mitä tein tänään”, uh edelleen… Lapsille dokumenttia elämästäni? Uh uh ketä kiinnostaa…

Minulla on joku asennehaaste tässä selkeästi. En näe tarpeellisena jättää tuollaista jälkeä itsestäni. Mieluummin juttelen ihmisten kanssa nyt kuin lukisin heidän päiväkirjojaan vuosien päästä. Tämä blogikin toimii jonkunlaisena päiväkirjana, samoin Instagram-tilillä on historiaa jos haluan esimerkiksi jonkun tapahtuman ajankohtaa tsekata. En oikein osaa kirjoittaa päiväkirjaa ennen kuin hahmotan miksi. Kirjoitatteko te päiväkirjaa ja jos juu niin miksi ja kenelle?

Nyt olen aloitellut uudelleen aamuajatusten kirjoittamista, eli kirjoittamista matalalla kynnyksellä vain itselleni siihen hetkeen. Pointtina on: kunhan kirjoitan. Alun perin törmäsin näihin ”morning pages” -kirjoituksiin jossain oppaassa, olisiko ollut juuri Julia Cameronin The Artist’s Way. Siinä hän kehottaa kirjoittamaan paperille aamulla ensimmäisenä kolme sivua mitä tahansa ajatuksia päässä liikkuukaan.

Olen ottanut tavakseni kirjoittaa aamupäivisin vihkoon mielessä olevat ajatukset, että päähän mahtuu uusia. Ajatusten kirjoittaminen paperille selkeyttää mieltä! En säästä näitä aamuajatuksia, vaan kirjoitan ne tällä hetkellä vanhaan muistivihkoon, jonka aion hävittää kun se on täysi. Enkä lue näitä kirjoituksia, paitsi jos joku ajatus on säästämisen arvoinen niin sellaisen laitan heti kirjoittamisen jälkeen muualle talteen.

On mielenkiintoista huomata, mihin suuntaan ajatus milloinkin lähtee menemään. Kaikenlaista mielessä onkin kun sensuroimatta vaan vapaasti kirjoittaa eikä mieti että tämä on jotain muuta kuin itseäni ja tätä hetkeä varten. Suosittelen kokeilemaan! Oletteko koskaan kirjoittaneet tuolla tavalla?

Tärkeää minulle on myös kirjoittaa käsin. Kirjoitan niin paljon koneella, että välillä käsin kirjoittaminen tuntui jopa hankalalta. Edelleen pitää keskittyä että pidän kynää oikein kädessä ja että ranteen asento on hyvä. Rakastan kirjoittamista juuri tuollaisella kuvassa näkyvällä mustesäiliökynällä. Noita säiliöitä minulla on siis erivärisiä jemmassa Ranskassa asumisen ajoilta. Kynän ostin nyt Espanjasta ja olin hyvin tyytyväinen kun sain espanjankielentaidoillani selitettyä pienen paperikaupan myyjälle mitä etsin. Hän myös kertoi, että Espanjassa lapset eivät koulussa enää kirjoita noilla kynillä, vaikka Ranskassa kirjoittavat kuulemma edelleen. Omatkin lapset toistakymmentä vuotta sitten kirjoittivat.

Tuollaisesta kynästä tulee kaunis jälki, varsinkin kun voi käyttää erivärisiä musteita. Se liukuu paperilla juuri sopivan verran. En oikein tykkää kuulakärkikynistä, tai sanotaanko että pitää olla oikeanlainen että sillä on kiva kirjoittaa. Hyvä lyijykynä on paras, sellaisella teen mieluiten kalenterimerkinnätkin.

Kirjoitatteko te käsin jotain?

Margareta Magnusson: Mitä jälkeen jää – taito tehdä kuolinsiivous

(Kuva kustantajan sivulta)

”Jotkut ihmiset eivät uskalla puhua kuolemasta tai edes ajatella sitä. Heidän jäljiltään jää usein hirvittävä siivo. Kuolemattomiksiko he itseään luulevat?”

Odotin tätä kirjaa siitä asti kun viime kesänä törmäsin eka kertaa termiin kuolinsiivous. Nyt sain sen kirjastosta ja lukaisin junamatkalla viime viikolla Helsingistä kotiin. Kirja ei ole mitenkään paksu ja se oli kivasti kirjoitettua hyväntuulista luettavaa, joten lukiessa ei kauan nokka tuhissut.

En tiedä johtuiko reissuväsymyksestä ja edellisen yön erittäin lyhyistä yöunista, että en muista kirjasta juurikaan mitään täsmällistä. Saattaa myös johtua siitä, että siinä ei sinänsä ollut mitään uutta ja mullistavaa ohjetta minulle. Tykkäsin kyllä kirjasta ja kirjoittajan tyylistä kovasti. Kirjailija sanoo olevansa jossain 80 ja 100 ikävuoden välillä, minkä kyllä huomasi – jotain ihanaa iän tuomaa perspektiiviä kirjasta huokui.

Tämän kirjan luettuani ja reissusta virtaa saatuani aloin taas käydä läpi tavaroita. Nehän ovat vuosien kuluessa vain vähentyneet ja vähentyneet, mutta vieläkin on liikaa ja sellaista mitä en tarvitse. En halua omistaa yhtään minulle turhaa tavaraa.

Jos ei kuolinsiivous-termistä tykkää, niin yhtä hyvinhän voi ajatella kuten Kalevan kirja-arvostelussa ammattijärjestäjä Ilana Aalto sanoi, että ”Sitä ei tarvitse ajatella minään kuolinsiivouksena, sillä riittää, että omassa kodissa on hyvä olla ja tavarat palvelevat sinua eikä toisinpäin.” Hän muuten sanoi myös näin: ”Ihmisestä jää jälkeen tavaraa, vaikka ei tarvitsisi jäädä kuin tarina.” Voilà!

Minusta on ihana kyseenalaistaa ihan kaiken tarvitsemista, on mahtava tunne kun huomaa että ei tarttekaan omistaa jotain mitä on ennen pitänyt itsestäänselvänä. Esimerkiksi kun yhtäkkiä tajusin joulun alla että muovinen (vanhaaaaa…) taikinakulho näyttää siltä, että hus roskiin, oli siis sen verran kulunut että en enää halunnut käyttää.

Ensimmäinen ajatus oli tietysti ostaa uusi. Sitten aloin miettiä olisiko minulla joku muu astia jota voisin käyttää taikinakulhona. Yleiskonetta minulla ei ole ollut vuosiin, vaan olen tehnyt pulla- ja sämpylätaikinat käsin tuossa isossa kulhossa. Kakkutaikinoita ynnä muita varten minulla on hyvälaatuinen pienempi kulho, jossa siis esim. vatkaan sähkövatkaimella kermavaahdot jne.

Hoksasin että minullahan on iso Pentikin keraaminen tarjoilukulho joka sopii vallan mainiosti taikinakulhoksi. Jee, ei tarttenut ostaa muovia tai muuta! Hyvin syntyy siinä taikinat.

Nyt minulta sitten hajosi hiustenkuivain. Se oli kuusi vuotta vanha pieni matkamalli. Pohdin tuolla Facebookin puolellakin kommentissa, että tartteeko ihminen hiustenkuivaajaa? Olen nyt ollut viikon ilman ja tukka on kuivunut yllätys yllätys kun vaan muistaa illalla pestä eikä aamulla pakkaseen lähtiessä. Minun ei tartte pestä tukkaa joka päivä, että ajattelin kokeilla nyt näin. Elääkö joku teistä ilman hiustenkuivaajaa, miten sujuu?

Siivousta ennen kuolemaa

Sanomalehti Kalevassa haastateltiin tänään 19.7. ruotsinsuomalaista emeritapiispaa Tuulikki Koivunen Bylundia, joka täyttää 70 vuotta. Pääasiassa hän puhuu haastattelussa ihmisarvosta, mutta iästä puhuessaan hän sanoo ajattelevansa paljon tulevaa kuolemaansa, ”…jotta olisin valmis. Siivoan tarpeettomia tavaroitani pois, ”dödsstädar” niinkuin täällä sanotaan.”

Ihan hihkaisin kun tuon luin! En ole vastaavaa termiä suomeksi kuullut, enkä edes tuota ruotsinkielistä tätä ennen. Heti täytyi googlettaa lisää. Ruotsinkielentaitoni ei ole erinomainen, mutta ilmeisesti myös termiä döstädning käytetään yhtä lailla ja se voi tarkoittaa myös jonkun toisen ihmisen tavaroiden siivousta hänen kuolemansa jälkeen.

Expressen-lehden toimittaja Lars Lindström kirjoittaa döstädningistä kesäkuussa muun muassa, että se on vastuun ottamista omasta elämästään, tavaroistaan ja kuolemastaan. Erotella arvoton ja löytää arvokas. Kolumni on kokonaisuudessaan lukemisen arvoinen, jos ruotsia taitaa.

Lindström mainitsi Ruotsissa lokakuussa ilmestyvän kirjan, Margareta Magnussonin The Gentle Way of Swedish Death Cleaning. Sen oikeudet on näköjään myyty jo 20 kielelle, Suomessa Tammelle. Kirjailija sanoo olevansa 80 ja 100 vuoden välimaastossa ja on alkanut vähentää tavaroitaan oman miehensä kuoltua. Kirjassa tullaan antamaan ohjeita mm. sellaisiin asioihin kuin miten toimia salaisuuksien kanssa, miten käsitellä kuvia ja kirjeitä sekä miten estää jälkikasvua tappelemasta tavaroista.

Kirja tulee painottamaan elämisen tärkeyttä, mikä kuulostaa loistavalta lähestymistavalta. Mielenkiinnolla odotan tuota kirjaa! Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kuoleman tajuaminen auttaa elämään. Ei sitä nyt koko aikaa pidä märehtiä, mutta elämän rajallisuuden ymmärtäminen varmasti saa olemaan läsnä tässä hetkessä. Jokainen uusi päivä kun on ihme. Että tänäänkin heräsin ja tämän päivän saan elää!

Yksi lisämotiivi vain ihanan ja tärkeän omistamiselle – ja siis kaiken turhan tavaran hävittämiselle – on sekin, että kun (toivottavasti vasta jokusen vuosikymmenen päästä) kuolen, niin kenenkään läheiseni ei tarvitse mitään sekalaista tavarakaaosta setviä. Muutakin tekemistä ja ajattelemista heillä varmasti siinä vaiheessa on kuin nakata roskiin tavaraa joka ei heille merkitse mitään. Tai lukea jotain teiniangstipäiväkirjaani tai vanhoja rakkauskirjeitä. Tai kantaa iänikuisia koulupapereitani paperinkeräykseen.

En todellakaan halua että hirveä siivousurakka on viimeisin mitä minusta muistetaan. En halua että joku joutuu käyttämään aikaansa sotkujeni selvittämiseen. Tosiasia on, että joku muu jossain vaiheessa nämä ihanatkin tavarat tässä ympärilläni joutuu käymään läpi. Aivan yhtä hyvin voin itse ainakin miettiä mitkä niistä ovat turhia. Oikeastaan se on suorastaan velvollisuuteni. Itse asiassa teen sen myös takuulla paljon paremmin ja vaivattomimmin itse.

Mikä parasta, mitä aiemmin ennen kuolemaansa turhan siivoaa, sitä kauemmin ehtii nauttia ihanasta huushollista ympärillään. Minä nautin joka päivä, ei minulla ole enää hirveän monta turhaa tavaraa eikä varsinkaan sotkuja. En onneksi tiedä milloin kuolen, mutta aivan varmasti jonain päivänä. Aikaa nauttia elämästä on aina enemmän tänään kuin huomenna.

Kesäasioita

”… Eikö heinäkuu ole pikemminkin kuukausi, jolloin kesästä on tullut tyyntä rutiinia? Jolloin ei – kuten toukokuussa – tarvitse joka päivä ja hetki ihmetellä, että puissa on lehdet, vaan voi luottaa että lehdet ovat tallella vielä huomennakin?”

– Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi

Kesät ovat erityisiä, ne erottuvat nykyään entistä selvemmin muusta vuodesta. Ne ovat myös keskenään erilaisia, jokaisesta jää erilainen fiilis ja tiedän jo mitä tästä kesästä jää päällimmäisenä mieleen.

• Loma! Elämäni ensimmäinen pitkä palkallinen kesäloma, joka tuntuu aivan käsittämättömältä luksukselta. Nautin joka hetkestä ja parasta on se, että olen lomalla hurjan ihanasta työstä.

• Kirjat! Olen listannut lukemani Luettuihin kirjoihin, suositella voin jokaista kirjaa. Erityisen positiivisia yllätyksiä ovat olleet Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin sekä Noora Lintukankaan Viihdy omassa arjessasi. Mia Kankimäen kerronta hymyilytti hirveästi ja vei mukanaan ihan täysillä Japaniin ja asioihin, jotka ovat minulle uppo-outoja. Vai ovatko sittenkään? Tuhat vuotta vanhoja, mutta niin samoja. Viihdy omassa arjessasi puolestaan oli yllättäen (vähintään) puoliksi kundaliinijoogakirja, en yhtään osannut odottaa sitä. Plus tietysti KonMari! Sehän oli hyvä kirja! Mitä muuta muka tarvitaan ylimääräisistä tavaroista luopumiseen, kuin päätös siitä, tuottaako tavara minulle iloa? Ei mitään. (PS. Hidasta elämää -sivustolla on Storytel-sivustolle koodi (ainakin tässä kirjoituksessa), jolla saa kuunnella 30 päivää ilmaiseksi äänikirjoja. Sieltä löysin KonMarin sähköisenä kirjana.)

• Torkkuminen auringossa! Lukeminen viltin päällä täydellisen kokoisella takapihapläntillä kukkien keskellä, kissat valjaissa kaverina loikoilemassa. Olen ihastellut ensin lemmikkejä ja voikukkia, nyt juuri niittyleinikkejä, apiloita ja päivänkakkaroita. Nurmikkoakaan ei raaski usein leikata, että kukat saavat kukkia ja siili möngertää iltahämärissä kukkien seassa. Amppeleissa loistaa kesä kaikissa mahdollisissa väreissä ja mansikat kypsyvät. Herneet kasvavat ja alppiruusukin teki vaivalloisesti pari kukkaa, ehkä ensi vuonna vähän enemmän. Ainakin se näyttää terveeltä ja tekee kovasti uusia lehtiä. Akileijat aukeavat ihan kohta ja juhannusruusu on täynnä nuppuja.

• Suunnittelematon tapetointi! Kaikki alkoi viattomasti yhdestä koivukuvioisen sammutuspeitteen ympärille maalatusta linnunlaulupuusta ja johti kolmeen muuhun upeaan seinään. Tuo ikkunaseinä odottaa vielä keltaista maalia ja eteiseen on suunnitelmia maalinjämien käyttämiseksi. Kesäsää on ollut aivan täydellinen tähän mennessä, sopivasti aurinkoisia vilttipäiviä ja sateisia tapetointipäiviä.

• Tavaran karsiminen! Edelleen… Vieläkin löytyy yllätyksiä. Asetin juuri tavoitteeksi, että jouluna ei enää löydy yhtään yllätystä. Kotona ei ole yhtään laatikkoa, jossa on ylimääräistä tavaraa. Sitä varten pitää vielä käydä läpi muutamia aarrelaatikoita ja käsityötarvikkeitakin on.

• Leipominen ja ruoka! Ihania hitaita päiviä; sämpylöitä, kakkua, piirakoita, hyvää ruokaa. Kirjastosta tarttui mukaan Sikke Sumarin Nami namaste, josta olen testannut monta ohjetta. Ylirapsakoita sämpylöitä, parsakaali-aurajuustopiirakkaa, mustikka-kaardemummakakkua…

Mitkä kesäasiat tuottavat teille iloa tänä kesänä?

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Luin tässä jouluhyssyssä kirjan. Emmi Itärannan ensimmäinen, Teemestarin kirja, on yksi lemppareitani ikinä. Ihastuin siinä jo kieleen, hän kirjoittaa niin kauniisti! Todella taitavaa ja vivahteikasta tekstiä. Emmi Itäranta on kirjoittanut molemmat kirjansa samanaikaisesti sekä suomeksi että englanniksi. Varasin juuri Teemestarin kirjan kirjastosta englanniksi, että saan maistella senkin.

Tässä toisessa, Kudottujen kujien kaupungissa, kieli on yhtä ihanaa. Monia lauseita makustelin yhä uudelleen ja uudelleen. Maailma on ihan eri eivätkä kirjat liity toisiinsa. Tässäkin kirjassa maailman piirteet aukaistaan lukijalle taitavasti ja itse tarina vie mennessään. Juuri tällaisiin kirjoihin tykkään uppoutua silloin tällöin. Molemmissa pohditaan ihmiskunnan ja yhteiskunnan ongelmia ja epäkohtia, mutta maailma jossa kaikki tapahtuu, ei ole tämä tuttu.

”Hyvästit oli sanottu moneen kertaan, mutta aina haudattu toisiin sanoihin, eikä niitä lopulta ollut sanottu kertaakaan. Niin me tulemme tänne yhä uudelleen jäähyväiset askeliamme painaen. Ne ovat ikuisesti myöhässä ja poissa paikoiltaan: mennyt hetki, jota emme tunnistaneet silloin, kun se oli ulottuvilla, ja jonka aavetta emme siksi koskaan lakkaa kantamasta mukanamme.”

PS. Kajaanin kaupunginteatteri esittää Teemestarin kirjaan pohjautuvaa näytelmää Veden muistista vielä helmi-maaliskuussa, kannattaa käydä katsomassa! Kävin tytön kanssa katsomassa näytelmän Kempeleessä marraskuussa kun olivat vierailulla. Ollaan siis molemmat luettu kirja ja tykättiin kovasti.

PPS. Sattumoisin osui juuri silmään Emmi Itärannan vuodenvaihteen kirjailijapuheenvuoro Helsingin sanomissa 30.12.16.

Mitä ostin helmikuussa?

Shakespeare and Company, 37 rue de la Bûcherie, 75005 Paris

En ostanut helmikuussa juurikaan mitään tavaraa ja olen siihen hyvin tyytyväinen. Edes kaikki suunnitellut ostokset eivät toteutuneet. Ostamatta jäivät juoksuvaatteet, päätin (jo ennen kuin päätimme jättää puolikkaan juoksematta nyt) että juoksen olemassaolevilla vaatteilla, tuli mitä tuli. Uutta astangakorttiakaan ei tarvinnut ostaa, koska joogaan tuli yli kahden viikon tauko sairastamisen vuoksi. Nyt vanha kortti on täysi, että tällä viikolla on uuden kortin osto edessä.

Mihinkäs rahaa sitten käytinkään?

• 30 euroa meni toukokuun ristipistoviikolopun ilmoittautumismaksuun.
• 104 euroa maksoin viiden eri yhdistyksen jäsenmaksuja. Yksi on työhön liittyvä, yksi käsitöihin ja kolme kirjoittamiseen/lukemiseen. Minusta on hienoa, että ihmiset tekevät työtä erilaisten harrastusyhdistysten eteen, olen varmaan aika lailla yhdistysihminen :) Minulle ei tule tilattunakaan mitään muita lehtiä kuin yhdistysten jäsenlehtiä. Esimerkkinä mainittakoon vaikka Portti, jossa julkaistaan scifi- ja fantasianovelleja sekä valtava määrä kirja-arvosteluja.
• 43 euroa meni yhteen koulukirjaan, hirvittävän kalliita ovat! Onneksi niitä ei tarvitse montaa ostaa omaksi, lainaan lähes kaiken kirjastosta.
• 26 euroa maksoin paperikalenterista, johon oli pakko siirtyä monen vuoden tauon jälkeen. Joudun nyt sopimaan himpun verran työjuttuja puhelimessa niin, että en ole koneen äärellä ja on kamalan vaikea olla yhtä aikaa puhelimessa ja käyttää puhelimen kautta nettikalenteria! Olisin tietty voinut ostaa halvemman kalenterin, mutta koska käytän kalenteria joka päivä, niin haluan että se miellyttää minun silmääni.
• 32 euroa käytin sukkalankoihin ja yhteen neuleohjeeseen. Sukkalangat olivat tarjouksessa ja jos saan alle neljällä eurolla itselleni villasukkalangat, niin ostan mieluummin lankoja niihin kuin maksan saman puuvillaisista sukista joista en tykkää. Olen siirtynyt lähes kokonaan käyttämään ohuita villasukkia puuvillasukkien sijaan.

Yhteensä rahaa kului siis vähän vajaat 240 euroa muuhun kuin ruokaan ym. välttämättömyyksiin. Ihan hyvä vähennys viime kuusta ja olen tyytyväinen tähän. Enkä sortunut kosmetiikkaostoksiin vaan käytän vanhat ensin pois, vaikka ne eivät olekaan ihan täsmäsopivia tarkoitukseensa, narinari.

Maaliskuun puolella rahaa meni jo Pariisissa, tosin sielläkään en käyttänyt rahaa juuri muuhun kuin ruokaan. Muita tiedossa olevia menoja tässä kuussa ovat uusi astangakortti, astangan alkeisjatkokurssi jee, musikaalilippu, pari lahjaa ja siinäpä ne.

Seurailitteko ostoksianne helmikuussa ja jos seurasitte niin miten sujui?

PS. Kuvan kirjakauppa on legenda, ehdottomasti käynnin arvoinen paikka Pariisissa! Siellä myydään pääasiassa englanninkielistä kirjallisuutta ja kauppa on auki joka ilta yhteentoista. Enkä ostanut sieltäkään mitään tällä visiitillä :)

Haruki Murakami: Kafka rannalla

 

640 sivua tekstiä ja millaista tekstiä! Haruki Murakamista tuli viimeistään tämän kirjan myötä yksi lempparikirjailijoistani. Minä tykkäsin tästä aivan hirveästi. Tarina on ihanan kummallinen ja silti Murakami saa tapahtumat vaikuttamaan jokseenkin tavallisilta. Hän ei sorru ihmettelemään, ihastelemaan tai selittämään kehittämiään kummallisuuksia. Tykkään tällaisista taitavista tarinankertojista, jotka kertovat oudon tarinan tavallisilla sanoilla ja selkeillä lauseilla. Ihan parasta kirjoissa on se, jos ei lukiessa ymmärrä kaikkea, mutta voi kuitenkin luottaa siihen että kirjailijalla on homma hanskassa.

Kirjassa viipyili pääosin lämmin tunnelma, no, yhtä kamaluutta lukuunottamatta, mutta sekin kuului tarinaan. Ehkä lämmin tunnelma johtui siitä, että keskeisistä henkilöhahmoista oli helppo pitää. He olivat hyvinkin erilaisia ihmisiä, mutta omalla tavallaan sympaattisia kaikki.

Kirjassa viitataan paljon minulle tuntemattomiin asioihin, Japaniin ja länsimaiseen kirjallisuuteen muun muassa. Paljon meni varmasti ohikin. Toisaalta viittaukset herättivät mielenkiintoa uutta kohtaan ja ajattelin että josko lukisin jonkun Franz Kafkan kirjan. En ole lukenut kirjallisuuden suuria klassikoita juuri ollenkaan. Oletteko te lukeneet Kafkaa?

Tämä on mielestäni paras lukemistani Murakamin kirjoista. Varasin loputkin suomennetut kirjastosta, pakkohan nämä kaikki on lukea. Kafka rannalla tosin tullee pitämään luettujen kirjojen kärkisijaa pitkään ja järkähtämättä – kuin kivi.

*****

”…mutta minä inhoan mielikuvituksettomia ihmisiä. Niitä, joita T.S.Eliot sanoi ”ontoiksi ihmisiksi”. Niitä, jotka korvaavat mielikuvituksen puutteensa sydämettömällä vihjailulla eivätkä edes itse tajua, mitä tekevät. Tunteettomia ihmisiä, jotka syytävät tyhmiä sanoja ja yrittävät pakotttaa toiset tekemään sellaista, mitä nämä eivät haluat tehdä… … …Homot, lesbot, heterot, feministit, fasistit, kommunistit, harekrishnat – eivät ne minua häiritse. Minulle on ihan sama, mitä lippuja he heiluttelevat. Minä en vain siedä onttoja ihmisiä. Kun joudun sellaisten seuraan, tulen sanoneeksi kaikenlaista mitä ei pitäisi sanoa… …  … Sanon ja teen asioita, joita ei pitäisi. En pysty hillitsemään itseäni. Se kuuluu minun heikkouksiini. Tiedätkö miksi se kuuluu  minun heikkouksiini?”  

”Koska jos ottaa jokaisen mielikuvituksettoman ihmisen tosissaan, niille ei tule loppua ollenkaan”, minä sanon.