Shrine

Shrinet, eli pyhäköt tai pyhätöt ovat Pakistanissa hyvin yleisiä. Niitä tuntuu olevan joka mutkan takana — suuria ja pieniä, kaupungeissa ja maaseudulla pienissäkin kylissä. Ne on yleensä rakennettu pyhimysten haudoiksi ja muistoksi.

Shrinet ovat mielenkiintoinen ilmiö, jota on vaikea selittää yhdessä pienessä matkakertomuksen osassa. Ne ovat sekoitus islamia, spiritualismia (suufilaisuus) ja kansanperinnettä. Islam on Pakistanissa varsin monimuotoista ja shrinet ovat hyvin suosittuja tavallisten muslimien keskuudessa, varsinkin maaseudulla.

Jossakin lukemassani artikkelissa Pakistanin muslimit jaettiin moskeijoiden muslimeihin ja pyhäkköjen muslimeihin. Tällainen jako pitänee osittain paikkaansa, mutta samat ihmiset voivat käydä molemmissa. Pyhimyksiä rukoillaan ja heidän ajatellaan olevan välikappaleita Jumalan ja ihmisen välillä.

Kävimme kahdessa eri shrinessa. Näissä pienissä on ihanan rauhallinen ja hiljainen tunnelma, eikä paljonkaan ihmisiä. Multanissa näin valtavan suuren shrinen ulkopuolelta ja turvatoimet ja väentungos oli jotain aivan toista.

Tämä kaunis shrine näkyi kauemmaskin iltavalaistuksessa kauniisti. Nuo valoköynnökset näkyvät päiväkuvissakin. Ihan parhaita hetkiä reissussa oli istua pimeässä illassa, kuunnella limittäisiä rukouskutsuja, azaan, lähistön moskeijoista ja sitten heinäsirkkojen siritystä ja sakaalien huutoa.

Pyhäkkö on rakennettu 1900-luvun alussa. Tänne on haudattu pyhimyssisarukset, nainen ja mies.

Kuvan mies, yogi, on asunut ja pitänyt huolta shrinesta vuosikymmeniä. Hän on hylännyt tavanomaisemman elämäntyylin ja on omistautunut paikalle. Hän huolehtii myös paikan eläimistä, puhveleista ja muista. Shrinessa oleskelee myös muita ihmisiä, tämä on tavallinen käytäntö.

Tykkään näistä geometrisista koristeista ja kauniista kirjaimista, joita on kaikkialla. Pakistanissa puhutaan virallisena kielenä urdua, mutta nämä koristeelliset kalligrafiset tekstit ovat pätkiä Koraanista arabiaksi. Tykkään myös noista väreistä! Kauheasti kaipaan värejä tämän pitkän valkoisen ja hajuttoman talven jälkeen. Oli ihana kun joka puolella oli valtavasti väriä ja koristeita.

Tässä on hauta shrinen sisällä. Sen ääreen ihmiset pysähtyvät hetkeksi rukoilemaan.

Aiemmin vanhoina hyvinä aikoina kiertävä tivoli tuli tämän shrinen maille. Tapahtuma, ors, oli joka vuosi vehnänkorjuun jälkeen kesäkuussa. Se kesti kolme päivää ja oli tärkeä huvi ihmisille, kun maalla ei juuri muita huvituksia ollut. Tivolin mukana saapui myös sirkus ja kansanmusiikin esittäjiä sekä monenlaisia kauppiaita. Ihmisillä maalla on noista tivoliajoista hyviä ja nostalgisia muistoja.

Aika pitkään jaksaisin tuijotella näitä haalentuneita, aikaa nähneitä yksityiskohtia.

Shrinen alueella on myös moskeija ja niitä puhveleita.

Rumpu, dhol, on hyvin ikoninen ja merkittävä soitin shrineissa. Sitä soitetaan erityisesti torstaisin, mutta myös muulloin. Tämä rumpali soitti sitä aina välillä. Ennen dholin soittajat siirtyivät vehnänkorjuun aikaan pellolta pellolle puimakoneen perässä, nykyään vähemmän. Rummun soittamisella juhlistettiin sadonkorjuuta.

Torstai on siis tärkein päivä pyhäköissä. Ihmiset tulevat erityisesti torstaisin tuomaan öljyä näihin lamppuihin, sytyttämään ne. Sitten he rukoilevat, tai esittävät toiveita pyhimyksille.

Pyhäkköjen perimmäinen viesti on rauha ja rauhanomainen elo ihmisten kesken, yli kaikkien rajojen. Jokainen on tervetullut shrineen, myös naiset. Ketään ei käännytetä shrinesta pois, se on tärkeä periaate. Tämä asenne huokuikin noista paikoista, olivat äärettömän rauhoittavia keitaita kaiken hektisyyden keskellä.

Toisenkin shrine-kirjoituksen kuvat ovat jo valmiina, tulossa siis blogiin pian! Läppärini on jo korjaantunut (jee!), mutta saan sen kulkeutumaan tänne vasta myöhemmin, siksi näin hidas tahti reissukuvien julkaisussa. Tämä kaikki on tabletilla hitaampaa ja kuvankäsittely pitää tehdä toisaalla. Mutta pikkuhiljaa! Kaikki kuvat muuten klikkaantuvat isommiksi.

Nämä saat heittää roskiin tänään

Huoli pois! Reissukuvia on tulossa lisää, mutta välillä taas tässä, oleellisen äärellä.

Netissä on vaikka minkälaisia hyviä siivouslistoja mistä tavaroista roinan hävittämistä voi aloittaa. Mutta mitä useamman vuoden homma on jatkunut, sitä vaikeammaksi se käy. Rojusta on helppo luopua, mutta entäs siitä tavarasta jota on tähän asti säästänyt sen vuoksi, että se on jollakin tapaa käyttökelpoinen, mutta sitä ei voi jostain syystä myydä tai antaa kenellekään? Tai siitä, joka on tähän asti välttänyt kaikki seulat ja saanut armonaikaa, mutta ei sitä oikeasti koskaan tarvita?

Tämän päivän huokailujen, tuumaustuokioiden (ja roskisreissun) jälkeen kirjoitin listan. Aina välillä laatikoidentutkimispäivä jaksa ihmetyttää. Miten tällaisia voi vielä löytyä vuosien jälkeen? 

Ole viisaampi! Nämä kaikki saat siis ihan hyvällä omallatunnolla heittää roskiin:

* Rumat vähän käytetyt vihkot ja lehtiöt, vaikka niissä olisi tyhjiä sivuja jäljellä.

* Kaikki yhdistysten, järjestöjen, liittojen tai minkä tahansa puljun jäsenetuvihkot, säännöt ja sen sellaiset.

* Ylimääräiset toimivat kynät, viivottimet ja pyyhekumit. Montako tarvitset? Eikä tarvitse rakentaa mitään loppuelämän varastoa, kymmenen vuoden suunnitelmakin on ihan ok.

* Lasten piirustukset ja päiväkotimuistot rullalla, laatikoissa, kansioissa. Kerää parhaat yhteen kansioon tai albumiin joululahjaksi. Leikkaa niistä suurista A3-kokoisista keskelle piirretyt ötökät ja laita reunat roskiin. Ota hiihtokilpailun kunniakirjasta osia ja liimaa ne talteen. Isot lapset ilahtuvat kansiollisesta siististi järkättyjä muistoja ja sellaisena niitä tulee ihailtuakin joskus.

* Kaikki saamasi lahjat mistä et tykkää, mutta mitä ei voi myydä tai antaa kenellekään. Siinäkin tapauksessa että joku on tehnyt ne itse ja käyttänyt niiden tekemiseen aikaa. Voit toki keksiä niille uutta käyttöä tai kierrättää materiaalit. Kukaan ei muista, kukaan ei pahastu ja jos muistaa tai pahastuu, niin entä sitten? Pieni sivujuonne tähän liittyen: Virkkasin kerran ala-asteella lempiopettajalleni tyynyn joululahjaksi ja tämä opettaja antoi sen minulle takaisin kun hän oli jo vanha ja minä olin jo aikuinen. Hän sanoi että hänellä on sellainen tapa. Minusta se oli ihana asia ja tuossa se tyyny futonilla nytkin minua hänestä muistuttaa.

* Vanhat lompakot ja viimevuotiset (ja sitä edellisvuotiset…) kalenterit. 

* Puhelinten ym. laitteiden pahviset ja muoviset myyntipakkaukset. Haloo! Myös työsellaisten. Myös vuokramodeemin. Ei ne sitä pakkausta halua takasin.

* Omat vanhat opiskelumateriaalit parista tutkinnosta. Niitä ei lueta koskaan. Säästä se yksi paras essee josta sait ihanaa palautetta.

* Kaikki kangaskassit, vaatteet ja asusteet missä on pienikin tahra joka ei lähde pois. Vaikka kuinka tykkäät just siitä teekaupan kassista.

* Ihan kaiken mikä aiheuttaa huokauksen seuraavana päivänä. Sen jälkeen kun olet kantanut vaatteita Konttiin, lähettänyt myytyjä tavaroita postissa, lajitellut paperit, pahvit ja metallit. Jos pää meinaa levitä kun pitäisi vielä yksi kierrätysreissu tehdä, niin silloin saat länttäistä kaiken lopun muovipussiin ja viedä sekajätteeseen. Maapallo ei siihen kassilliseen kuole ja mielenterveytesi säilyy. Olet hyvä ihminen.

Matkalla Harappaan

Vain kuvia tänään kertomassa tarinaa.

Ei juurikaan kiire melkein kenelläkään.

Appelsiineja! Appelsiineja!

Siis appelsiineja! Tätä odotin reissulta melkein eniten ja appelsiinit olivat yksi syy siihen, miksi reissasimme juuri tähän aikaan vuodesta Pakistaniin. Appelsiiniaika oli loppumaisillaan ja nämä viimeiset appelsiinit ovat tosi makeita ja hyviä.

Appelsiinipuita näkyi Faisalabadista Multaniin ajaessa joka paikassa. Osasta puista appelsiinit oli jo poimittu pois ja tähän puutarhaan osuimme juuri sopivasti – loppusadonkorjuu oli suunniteltu seuraavalle viikolle. Multan on muuten Pakistanin mangokaupunki.

Paikallisilla jotka asuvat appelsiinialueilla on appelsiinien syömisestä samantapaisia muistoja lapsuudesta kuin meillä vaikkapa mansikoiden popsimisesta suoraan pellolta. Siellä kavereiden kanssa istuivat puiden juurella sopivan lämpiminä kevätpäivinä ja pitivät appelsiininsyöntibileitä.

Appelsiinipuutarhoille voi pysähtyä noin vain. Tämäkin me vain bongattiin matkan varrelta. Paikallisetkin pysähtyvät näille ja usein tien varsilla puiden lähellä on pieni myyntipöytä joista appelsiineja voi ostaa.

Tämä ystävällinen nuori mies kertoili meille puutarhasta ja vei meidät parhaiden appelsiinipuiden luo maistelemaan. Hän oli vuokrannut koko puutarhan täksi satokaudeksi noin tuhannella eurolla. Appelsiiniaikaan hän poimii appelsiinit joka aamu ja vie ne läheiseen kaupunkiin tukkumarkkinoille, jossa hän myy ne päivän hintaan kauppiaille.

Oranssin ja vihreän yhdistelmä on vaan jotenkin niin kaunis! Oli myöhäinen iltapäivä kun Harappan jälkeen tähän pysähdyimme, niin että auringonvalo osui tosi nätisti puihin ja hedelmiin. Nämä appelsiinit olivat sellaisia keskikokoisia, jos vertaa Suomessa myytäviin. Ero on älyttömän hyvän maun lisäksi se, että näistä kuori lähtee tosi helposti käsin irti, kuten parhaista mandariineista täällä.

Me syötiin appelsiineja pellolla ja saatiin myös mukaan matkalle, eikä mies huolinut mitään maksua niistä. Ehdottomasti elämäni parhaat appelsiinit! En ole koskaan ennen syönyt appelsiineja suoraan puusta.

Tässä teltta ja poseeraus pyssyn kanssa :) Alapuolella näkyy siis lintuja, korppeja nämä taisivat olla. Myös esimerkiksi papukaijat tykkäävät kuulemma appelsiineista ja ilmakivääri on lintujen pelottelemiseksi, eikä ampumiseksi.

Puutarhojen lähellä ja puiden allakin viljellään kaikenlaista, tässä puutarhassa oli alullaan maissia. Maissi oli yleinen näky Punjabin maaseudulla, kuten myös vehnä ja sokeriruoko. Riisiä siellä kasvatetaan yleisesti myös.

Reissun paras päivä siis! Muutenkin tuoreita hedelmiä ja vihanneksia syötiin paljon, porkkanoista meille puristettiin tuoremehua joka aamu. Mutta nämä appelsiinit! Ihania!

Harappa

Vihdoinkin pääsen kirjoittamaan reissutunnelmia! Pari päivää kotiintulon jälkeen Ompusta hajosi emolevy ja koneettomalla tiellä ollaan edelleen. Suuttui vissiin kun oli käyttämättä yksin pari viikkoa. Niinpä kuvankäsittely blogikuntoon kestää hetken, kun en kotona voi sitä tehdä. Mutta tässä ensimmäisiä kuvia (pitäisi kliketiklik onnistua isommaksi).

Kävin siis helmi-maaliskuun vaihteessa Pakistanissa. Olen saanut tutustua monimuotoiseen maahan, kulttuuriin ja kieleen, joista en ennen tiennyt juuri mitään ja oli tosi ihana päästä käymään siellä.

Olimme Punjabin maakunnassa, suurimman osan ajasta Faisalabadin lähellä ja kävimme myös Multanissa. Matkalla Multaniin pysähdyimme Harappassa, josta nämä ensimmäiset kuvat ovat.

Harappa oli noin 4000 vuotta sitten yksi Indus-kulttuurin suurista keskuksista. Paikalla on tehty kaivauksia 1920-luvulta lähtien ja kaivaukset on lopetettu 1990-luvulla. Nyt paikalla on museo, jonne paikalliset pääsevät tutustumaan 20 rupian (vajaat 20 senttiä) hinnalla ja ulkomaalaiset pulittavat lystistä 500 rupiaa :) ”Ihan oikein”, sanoi tähän muuten sitten isäni, joka on viisas mies.

Koska meitä oli kahden paikallisen lisäksi minä yksi ulkomaalainen, niin meille tungettiin tarjottiin mukaan kierrokselle turvamies, museon portilla vahtia pitävä poliisi. Hän olikin oikein hyvä opas, kertoili meille paljon kaikenlaista sitä mukaa kun opasti meitä reittiä pitkin.

Ennen kaivausten aloittamista brittien siirtomaavallan aikaan näitä ilmeisen hyväkuntoisina säilyneitä tiiliä käytettiin Lahore-Multan -rautatien rakentamiseen. Onneksi joku tajusi jossain vaiheessa että ovatkin pikkuisen turhan arvokkaita tiiliä siihen tarkoitukseen.

Tässä kuvassa yläpuolella näkyy nykyistä Harappaa. Se on hyvin pieni kaupunki verrattuna siihen mitä se aikoinaan oli.

Nämä suuret, vanhat puut kasvavat kuulemma tyypillisesti karussa, hedelmättömässä maassa. Ne ”tykkäävät raunioista” ja niitä näkee usein muun muassa hautausmailla. Jotenkin olivat kovin rauhoittavia katsella.

Seutu Harappan ympärillä on tyypillistä punjabilaista maaseutua. Peltoja ja puita silmänkantamattomiin. Tykkäsin valtavasti tuosta maaseutumaisemasta, autossa radiosta kuului jo tutunkuuloista perinteistä pakistanilaista musiikkia ja sain istua ja katsella ympärilleni rauhassa. Matka Faisalabadista Multaniin oli ehdottomasti reissun paras päivä! Harappan jälkeen nimittäin pysähdyimme appelsiinipuutarhaan syömään appelsiineja suoraan puusta, siitä olin haaveillut varmaan pari vuotta. Appelsiinien kuvia onkin tulossa blogiin seuraavaksi.

Tuon ystävällisen poliisimiehen kävelyä oli hulvatonta seurata. Hän huiteli menemään kivääri huolettomasti olallaan, liekö siinä ollut edes panoksia? Kierroksen päätyttyä hänelle tarjottiin asiaankuuluvasti vähän rahaa kiitokseksi opastuksesta. Tarjoukseen hän oli ensin vastannut (asiaankuuluvasti) tomerasti kieltäytyen, koska ”ulkomaalainen saattaisi luulla että täällä otetaan vastaan lahjuksia”. Tarina kertoo, että lopulta hän kuitenkin (asiaankuuluvasti) hyväksyi muutaman rupian.

Vanhan moskeijan rauniot 1500-luvulta.

Hautausmaa moskeijan raunioiden vieressä on nykyisen Harappan kaupungin käytössä oleva.

Hautausmaalla oli miehiä töissä ja heillä siellä dieselillä toimiva aika retro vesipumppu.

Museoalue oli kauniisti rakennettu, puisia polkuja pitkin pääsi kiertämään koko alueen. Kierroksen lopussa oli myös sisämuseo, jossa oli esillä kaivauksissa löytyneitä upeita astioita ja muita esineitä Harappan kukoistuskaudelta. Niitä ei valitettavasti saanut kuvata, vaikka kovasti lupaa kyseltiin.

Tässä kuvassa on hymyilevä museo-opas poliisimme kanssa. Ihmisistä Pakistanissa oli ihana ottaa kuvia, he asettuivat aina iloisina kuvaan ja poseerasivat ylpeinä kun heitä joku ulkomaalainen halusi kuvata. Koko kahden viikon aikana en nähnyt ketään muuta ulkomaalaista ja ihmiset suhtautuivat minuun ihanalla, ystävällisellä uteliaisuudella. Voi kun me kaikki kaikkialla!