…sain kirkkautta suunnitelmiin, jopa ajattelin selkeitä.
…sain työkaluja muutokseen ja niille nimiä.
…sain haudata vanhaa ja löytää uutta.
…sain juoksun, joogan ja joen.
…sain mieleen tyyntä, tuulen ja meren.
…sain juuri tämän hetken ja vain oleellisen.
…sain yksinkertaistaa, poistin turhaa ja läsnä olen.
Pyhäpäivän kunniaksi kerrottakoon, että meillä on kaunis seimi, jonka isäni on tehnyt. Lapset saivat sen vuosia sitten joulukalenterina, osa kerrallaan. Tänä vuonna seimi sai paikan ikkunan edestä pöydän päältä.
Jos on jäänyt epäselväksi, niin meillä asuu kissoja, kuten jo ensimmäisestä kuvasta kävi ilmi. Tämä tuli myös erittäin selväksi noin kolmekymmentä sekuntia sen jälkeen, kun seimi oli asetettu paikalleen, suurinpiirtein ekana adventtina. Minuutin päästä yhden paimenen sauva suuri saalis oli eteisen lattialla pyydystettynä ja tiukasti vartioituna.
Kuluvan kuukauden aikana on myös käynyt selväksi, että meillä asuu teinejä. Seimen suhteen päivän jännitysmomentti onkin aina se, kummat ovat ensin ehtineet seimen tuunaamaan mieleisekseen – kissat vai teinit. Kunnia on yleensä aika helppo antaa sille jolle se kuuluu, tuunaustavasta päätellen. Onneksi seimi kestää molempien käsittelyn ja jos seimi kestää niin minäkin kestän. Vaikka aasin.
Minulla on ihan täysi joulu vielä – kynttilöitä, ihanasti variseva ja rapiseva kuusi, hämäryyttä ja hitaita päiviä. Eikä mitään kiirettä palata arkeen vielä, lukemattomia kirjoja riittää ja tekemättömiä käsitöitä. Tällainen pysähtyminen on rentouttavaa ja akkuja lataavaa, mutta vaatii itseltä myös keskittymistä ja tahtoa. Helposti voisin luiskahtaa suoritusmoodiin tai ainakin ajatella tekemättömiä töitä, mutta en mene siihen, koska nyt on vielä tämä aika. Vuodessa riittää touhupäiviä niin paljon, että näistä touhuttomista nautin täysin siemauksin. Ihana olla vain, tekemättä juurikaan mitään.
Ihastelen täällä näitä jouluisia rasioita ja ihastelkaa tekin! Maailman paras naapurini Anne on tehnyt nämä kaikki, voitteko käsittää? Jokainen joka Annen tuntee voi tietysti käsittää, mutta melko ihmeellistä se on silti. Nämä kaikki rasiat tupsahtivat joulukalenteristani eri päivinä ja annemaisesti jokaisen sisällä oli jotain – lumiukkopinssi, lankaa, suklaata, koru, pussinsulkijoita ja sitä rataa. Tässä yhteydessä voisi käyttää montaakin adjektiivia, mutta sanon vain että ihania!
Kiitos ♥
Tuntuu että luen aina vähän (=paljon) jälkijunassa niitä kirjoja, jotka ”kaikki” ovat lukeneet aikaa sitten. Mutustelen hyvinkin pitkään ennenkuin päätän mitä luen. Ykkösosan Nälkäpeli-trilogiasta luin huhtikuussa ja siitä asti ovat loput odottaneet hyllyssä. Aioin varmaan mennä katsomaan ykkösosasta tehdyn leffan, mutta en sitten mennytkään. Joululoma on hyvää aikaa uppoutua johonkin mukaansatempaavaan maailmaan, joten trilogian kaksi viimeistä osaa ahmaisin parissa päivässä.
Kyllä minä suurimmaksi osaksi unohdin näitä lukiessa lukevani jonkun kirjoittamaa kirjaa, eli sillä tärkeimmällä kriteerillä mitaten hyviä. Jotkut kohdat (lähinnä osa päähenkilön Katnissin pohdinnoista) tuntuivat vähän ontoilta ja kevyehköiltä, kuin huonolta amerikkalaiselta elokuvalta, johon yritetään tunkea väkisin tunnetta tai sanomaa. Toisaalta Katniss on nuori ja kirjat ovat nuortenkirjoja, että kai se huolestuttavampaa olisi jos täysillä samaistuisin päähenkilöön.
Mutta teksti on ainakin englanniksi pääasiassa toimivaa ja sujuvaa, joka vei mukanaan. Joitakin isoja juonenkäänteitä kakistelin ensin vähän, mutta kokonaisuutena ihan hyviä ratkaisuja. Catching fire ja Mockingjay olivat tarinoiltaan minusta vielä parempia kuin ensimmäinen kirja (joka ei ollut huono sekään), vaikka näyttämö muuttui vieläkin synkemmäksi, jos mahdollista. Aika hirveähän tuo koko perusasetelma on epäoikeudenmukaisuuksineen, mutta onko se sitä kummempi todellisuudessakaan maapallolla, melkoista hungergamesia. Mockingjay oli kuitenkin ehkä hajanaisin kokonaisuutena ja siinä jotkut isot asiat sivuutettiin melko kummasti. Eniten harmittelin erään miespuolisen henkilön kuoleman kuvausta, aivan surkeasti ohitettu kerronnassa verrattuna siihen miten tärkeä tuo hahmo oli tarinassa!
Paljonhan näistä kirjoista löytyy kaikenlaista suurta teemaa jota voi pohtia ja pyöritellä päässään loputtomiin. Vallanhimoa ja vallankäyttöä, median mahtia, sotaa, rakkautta, ystävyyttä… Silti mielestäni paatos oli vältetty ja teemat upotettu uskottavasti tarinaan.
Kaikesta huolimatta loistava idea kirjaksi ja ihan hyvin toteutettu. Vasta vähän ennen loppua tajusin minkälainen loppuratkaisu tulee olemaan. Plussaa siitä että tarina sai selkeän lopun, jossain vaiheessa pelkäsin että kaikki jätetään jotenkin auki. Aika lohduttomalta kirjailija sai maailman ja tunnelman tuntumaan monessa kohdassa. Päähenkilöiden synkät ajatukset ja mielen järkkymiset on helppo ymmärtää ja pitkästä aikaa tarinat tulivat uniinkin, johtuen varmaan intensiivisestä lukemistahdista.
Oi mitä päiviä! Lautapelejä, leipomista ja DVD:n katsomista teinien kanssa, jouluruokaa, lukemista ja Mozartin kuulia. Pakkasta on riittänyt, mutta ihan terveenä en ole ollut, että juoksemaan en olisi päässyt vaikka olisi ollut lauhempaakin. Pieni sairastaminenkaan ei haittaa kun ei ole pakko tehdä yhtään mitään. Lapsena olin usein kuumeessa jouluna, muistan yhdenkin joulun kun minut kannettiin sänkyineen päivineen olohuoneeseen aattoiltaa viettämään.
Minä niin rakastan joulua! Kuusi tuoksuu tänä vuonna erityisen ihanalle ja joku kynttilä palaa koko ajan jossakin. Kalenterissakaan ei ole tälle viikolle mitään merkintöjä. Tällaisia päiviä tarvitsen aina välillä. Nappasin muutama vuosi sitten kuulemastani uuden tavan itselleni, joulukuusen alla nukkumisen. Patjalta kuusen alta on ihana aamulla herätä.
Ihanaa viikonjatkoa jokaiselle, olettepa sitten vielä lomalla tai alkamassa arjen touhut!
PS. Kuvan puput ovat joulukalentereista putkahtaneita ihanuuksia. Neulahuovutetun pupun on taiteillut Murmeli ja ristipistellyt puput Virpi. En tiedä oliko siskoksilla mielessään joku erityinen syy tehdä juuri pupuja vai oliko tämä ihan puhdasta sattumaa, vähän epäilyttää… Pupuista nimittäin on tullut melkoinen vitsi ystäväpiirissäni sen jälkeen, kun jokunen vuosi sitten eräs pupu pääsi traagisesti hengestään (vanhuuttaan tai stressin vuoksi, vannon kautta kiven ja kannon!) juuri kun sattui olemaan hoidossani ja vastuullani. Ei naurattanut silloin ketään, mutta nykyään olen Kanintappaja-Leena tuon pupun kotiväenkin puheessa (vilkutuksia sinne!), pilke silmäkulmassa. Pupuja on siitä asti kummasti putkahdellut lahjaksi vähän sieltä sun täältä…
Tänään niin ihana lomapäivä –
aamuteetä aikaisin kirjan kanssa,
sekalaista siivoilua,
joogaa ja jäinen jokipulahdus.
Hyiseltä näyttää, mutta ei tuntunut.
Hups, tällaista joulunalusaikaa ei ole tainnut vielä koskaan ollakaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin! Toista viikkoa sitten blogin päivittäminen jäi kaikista hyvistä suunnitelmista huolimatta muun elämän jalkoihin. Päätin suosiolla antaa periksi ja keskittyä oleelliseen. Oleellinen tarkoitti toisten opintojen loppuunsaattamista (lähiopetusjakso Helsingissä, muutama puuttuva tehtävä, iso koekokonaisuus), toisiin opintoihin liittyvien (loputtomilta tuntuneiden…) tehtävien tekemistä illalla ja yöllä töiden jälkeen sekä työhaastattelua jee! Sen tuloksena saan aloittaa tammikuussa uuden koulutuksen mukaista mielenkiintoista tuntityötä, toisten opintojen ohessa.
Joulukalenterista putkahtanut Virpin pistelemä pyykkipoika oli varsin osuva lahja siis, kiitos ♥ Kaiken työn vastapainoksi olen saanut myös ihania hetkiä. Pääsin Hobitti-leffaan teinien kanssa keskellä yötä. Sain olla mukana pienenpienten lasten joulujuhlassa. Lauloin ystävän kanssa Kauneimpia joululauluja. Nautin ehkä kaikkien aikojen huipuimman Neljän taviksen illallisen. Ehdottomana kohokohtana istuin opiskelukaverin kanssa kolmosen ratikassa koko kahdeksikon, päättyneiden opintojen kunniaksi :)
Tänään viideltä alkoi joululoma, voi ihanuuksien ihanuus! Sain tulla kotiin, jossa odotti tyttären ja hänen ystävänsä valmistama ihana salaatti ja maailman parhaat suklaakeksit. Salaatin ja keksien jälkeen kaaduin sohvalle ja nukuin reilun kahden tunnin iltaunet, hieman oli ilmeisesti jäänyt univelkaa, koska tällaista ei tosiaankaan yleensä tapahdu.
Minulla on nyt joulu ja ihana, ihana joululoma ♥
Ihan vielä ei tule kuvaa, jossa olen pipo päässä uimassa, mutta suunnitelmissa on sellaisenkin kuvan ottaminen. Sitä odotellessa esittelen talviuintipaikkani, joka tosin on pimeällä tuhat kertaa vaikuttavampi, kun kaupungin valot heijastuvat veteen. Yökuvan ottaminenkin on suunnitelmissa. Kuukausi sitten kävin viimeisen kerran meressä, joten nyt on siirrytty kokonaan jokipulahduksiin meren sulamista odotellessa.
Tänä vuonna olen löytänyt kolme liikkumisjuttua, jotka tuntuvat niin omilta, että ne ovat varmasti tulleet jäädäkseen. Luulen etten enää voi enkä halua elää ilman astangajoogaa, juoksua ja tätä talviuintia. Talviuinnista puhuttaessa ei ehkä ole kyse liikunnasta sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta koska käyn aina joogan ja juoksun jälkeen joessa, niin ne muodostavat kokonaisuuden.
Jokipulahduksista on hyvin vaikea kirjoittaa mitään, koska se tunne on koettava itse. Blogini ”Kohti puolikasta” -sivulta tuosta oikealta voi lukea jotain fiiliksiä, mutta tässä vielä muutamia ajatuksia tiivistettynä.
Parasta on, että veteen jää ihan oikeasti kaikki – juoksun jälkeiset lihasjumit, harmaat ajatukset ja kaikenlainen väsymys. Ainoa ajatus kylmästä vedestä nousemisen jälkeen on ihanaa!
Lisätietoa talviuinnista ja talviuintipaikoista löytyy esimerkiksi Suomen Ladun sivuilta.
in angulo cum libro 