Kohta on joulu!

Minä rakastan joulua! Tämä aika on ihan parasta, kun syksy on kääntymässä jouluun. Pimeässä, sateen ropistessa kattoon saan odottaa joulua ja sytyttää valoja ja kynttilöitä. Odottaminen on sellainen kutkuttava tunne että jotain ihanaa on nurkan takana. Juhlan valmisteleminen, rauhan ja hiljaisuuden tervetulleeksi toivottaminen.

Tykkään perinteistä, mutta en halua kynsin hampain pitää kiinni jostain. Tänä vuonna en odottanut ekaan adventtiin, vaan sytytimme jo viikko sitten valoja ulos ja kuistille kun alkoi tuntua liian pimeältä. Mitä sillä on väliä? Joulun jälkeen loppiaisena tai Nuutin päivänä viimeistään tulee kuitenkin sellainen tunne, että haluan pakata valot pois odottamaan seuraavaa joulua. Muutaman päivän olen tuumannut että josko torttuja paistaisin, mutta ehkä odotan hetken vielä. Ehkä. Kesällä paistoin kyllä kun teki mieli.

Olen kuullut kun vakavat ihmiset ovat kertoneet, että joulu saattaa tarkoittaa stressiä. En ole ikinä ymmärtänyt sitä. Kyselen tyhmänä että miksi ja miten joku ylipäätään voi saada aikaan joulustressin? Mistä se syntyy, kuka sen synnyttää? Ketä varten pitää stressata? Onko kauppoihin pakko mennä jos ei halua, onko koristeita siellä pakko tuijottaa? Onko lahjoja pakko hankkia tai tehdä jos ei halua, onko kortteja pakko lähettää? Loppujen lopuksi hyvin vähän on ihmisen pakko tehdä yhtään mitään, eivätkä jouluasiat tosiaankaan ole niitä.

Rakastan odottamista ja valmistelemista, mutta en ajattele että kaiken pitää olla valmista jouluun mennessä, koskaan ei kaikki ole valmista!  Näpertelen joitain lahjoja itse, koska haluan. Joulukortteja en tee, koska en tykkää askarrella. Siivoan, koska suhteellisen siistissä talossa on mukavampi olla. Otan esille kynttilöitä ja koristeita, koska ne ovat mielestäni kauniita.

Kinkku paistetaan jos huvittaa ja jos ei huvita niin ei paisteta. En leivo juuri mitään varastoon enkä varsinkaan pakastimeen, tortut ja piparit ja pullat maistuvat tuoreena parhailta. Leivomme teinien kanssa joulun aikaan vaikka joka päivä kynttilöiden valossa jos huvittaa. Ei ruokaa jouluna tarvitse sen enempää kuin muulloinkaan, vähän jotain erityisen hyvää jokaiselle joka päivä. Jos joku meillä haluaa syödä jouluna porkkanalaatikon ja rosollin kaverina tomaattikeittoa tai voileipäkeksejä niin minä en sano ei. Riisipuuroa jouluaamuna, koska siitä tykkäävät kaikki ja minä tykkään riisipuuron keittämisestä jouluaamuna varhain.

Jokainen saa tehdä tai olla tekemättä joulustaan (ja vuoden muista päivistä) juuri sen näköisen kuin haluaa. Minä rakastan joulua ja lunta ja valmiita jouluruokia. Rakastan joulutunnelmaa ja yhdessäoloa ja joululauluja kirkossa ja lautapelien pelaamista. Rakastan partiolaisten adventtikalenteria ja Hoosiannaa. Rakastan lukemista, Mozartin kuulia ja nukkumista patjalla kuusen valojen alla. Rakastan piparkakkutaloa ja Hehku-juomaa. Minä rakastan joulua ja se on ihan kohta!

Aurinkoa blogeista

Luen blogeja joista saan lisää hyvää mieltä ja positiivisia ajatuksia arkeeni. Ajattelin jakaa muutaman sellaisen, joista en ole ennen täällä kirjoitellut. Keskenään hyvinkin erilaisia, joka hetkeen jotakin. Ehkä näissä on joku uusi teillekin ja saatte lisää auringonpaistetta päiväänne!

Vastaisku ankeudelle – jo nimikin on

Sivukujilta – kuvat ja tekstit niin yhtä ja ihania, täältä saa aina paljon

Chercheur de thé tai enkunkielinen versio Discovering Tea – upeita kuvia teen maailmasta

dubletti – lokakuussa uudelleen eloon herännyt, verkkaan päivittyvä, mutta laatu korvaa määrän. Seuraan myös molempien kirjoittajien omia blogeja.

Rajamäen rykmentti – Pariisia

Ja lopuksi pari kuvablogia ristipistoja tekevien lukijoiden iloksi:

La Belle Image – Isa Vautierin valokuvablogi

JD Renahy – AMAPin Jackyen valokuvablogi

Onko teillä lemppariblogeja joista tulette hyvälle tuulelle? Jakakaa auringonpaistetta kommenteissa toisillekin :)

Unta

Olen ollut hereillä reilun tunnin verran ja nauttinut rauhallisesta aamusta – kynttilöistä, hiljaisuudesta ja sylissä nukkuvasta kissasta. Kesällä viimeksi taisin kirjoitella vuorokausirytmin kääntämisestä ja olen niin iloinen että muutos on ollut pysyvä. Muistan selvästi kun usein illalla ajattelin että en jaksa enää tehdä mitään järkevää, ainoastaan katsoa telkkaria tai surffata netissä. Kuitenkin halusin tehdä muuta ja minua ärsytti kun en jaksanut. Onneksi käänsin rytmiä ja sain tunnit illasta aamuun.

Menen nukkumaan niin aikaisin, että ehdin nukkua kuudesta seitsemään tuntia. Se riittää useimmiten ja herään virkeänä ennenkuin kello soi. Tärkeintä minusta tässä(kin) on se, että täytyy tehdä niin kuin hyvältä tuntuu eikä pakottaa itseään mihinkään. Jos kellon soidessa väsyttää niin laitan kellon soimaan uudelleen puolen tunnin tai tunnin päästä ja jatkan unia. Jos illalla tuntuu että en jaksa seuraavana aamuna aikaisin nousta, niin laitan kellon herättämään reilusti myöhemmin. Viikonloppuisin herään yleensä ilman herätystä, joskus aikaisin ja joskus myöhemmin. Rytmistä pidän kuitenkin kiinni niin, että hirveän myöhään en viikonloppuisinkaan valvo kuin poikkeustilanteissa, eli jos olen menossa jossakin tai vietetään vaikka teinien kanssa leffailtaa tai meillä on yövieraita tai muuta vastaavaa.

Aamuissa parasta on hiljaisuus, lukeminen, kirjoittaminen ja kissat. On myös ihana seurata hiljalleen heräilevää taloa, omat rutiininsa jokaisella. Myös kissoilla, ne nukkuvat yleensä yönsä vakipaikoissa ja Tiikeri on se sylikissa, joka tulee silitettäväksi aamulla ensimmäisenä.

PS. Kissakuvat on tällä kertaa ottanut tytär, ihania!

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa

Lukupäiväkirja laahaa koko ajan pikkuisen perässä, niinpä päätin, että kirjoitan edes muutaman sanan jokaisesta lukemastani kirjasta heti kun olen lukenut. Ei näistä mitään syvällisiä analyysejä tule, mutta tämä ei olekaan kirjablogi. Ehkä joku kuitenkin löytää luettavakseen täältä kirjan silloin, toisen tällöin. Lisäksi en itse muista lukemistani kirjoista ajan päästä kuin päällimmäisen tunnelman, niin jääpähän jotain mustaa valkoiselle.

Antti Tuurin matkakirjan bongasin jostain lehtijutusta muistaakseni ja hain kirjastosta luettavaksi. Ihan mukavaa luettavaa ja luin loppuun asti, mikä tarkoittaa tietysti että kirja ei ollut huono. Tähän kai on pakko jatkaa, että voisiko Antti Tuurilta huonoa matkakirjaa odottaakaan, no ei. Antti Tuuri matkustaa mielellään junalla ja kuvaa tässä matkojaan muun muassa Saksaan ja Italiaan. Pariisistakin on pari lukua, odotin tietysti että päästäänkö kirjassa sinne.

Kirjasta huokuu rauha ja kiireettömyys, juuri sellaista matkustamista josta itsekin tykkään. Tuuri kirjoittaa eleettömästi, mutta elävästi. Hän kirjoittaa kirjoittamisesta, aikaisista aamuista ja päivällisistä italialaisissa ravintoloissa. Laivamatkoista Saksaan ja lentomatkailun hankaluuksista. Hän kirjoittaa kohtaamistaan ihmisistä Norjassa ja Neuvostoliitossa ja muistelee aikaisempia matkojaan. Aamuihmisenä nostan esiin tällaisen lainauksen, joka hymyilytti:

”Hotellin tietokone on vastaanoton kanssa samassa huoneessa, ovettomassa syvennyksessä, ja tietokonetta käyttäessäni kuulen kaikki vastaanoton henkilökunnan kiihkeät keskukustelut, joiden sisältöä en ymmärrä; tuntuu kuitenkin hyvältä, että maailmassa on ihmisiä, jotka jo näin varhain aamulla jaksavat suhtautua intohimoisesti maailman menoon.”

Kirja nostaa matkakuumetta ja varsinkin junamatkakuumetta. InterRail on kerran jo koettu, mutta joskus kyllä täytyy lähteä Pariisiin junalla. Miten ihana olisikaan saapua jonain keväisenä iltapäivänä Gare du Nordille reppu selässä.

PS. Alla merikuva eilisaamulta, varpaita paleli, mutta vielä käytiin meressä, ainakin yhden kerran marraskuun puolella siis. Kevättalvella tuohon kohtaan kasaantuu yleensä korkeat ahtojäävallit, sitä on niin vaikea uskoa nyt tätä maisemaa katsoessa!